Apuva, kuinka tässä muka pitäisi pystyä mediapaastoamaan, kun kaikki edelliset välitehtävät on vielä laukomatta tänne verkkoon! :D Kurssin välitehtävänä oli siis pitää vähintään vuorokauden mittainen mediapaasto... Mutta eihän sellainen nyt millekään päivälle sovi, tiedän sen jo etukäteen! Josko kuitenkin keskiviikkona tuota paastoa joutuisi vähiten rikkomaan...
Sitten vanhaan välitehtävään, eli miettimään omia mediankäytön tapoja. Imenkö päähäni aivottomana kaiken mitä eteen tuodaan, kritisoinko median sisältöjä, olenko muotoon takertuva pilkunviilaaja vai näenkö sieluni silmin vaihtoehtoisia toteutustapoja? Kaikkihan me näitä kaikkia joskus teemme ainakin jossain määrin, mutta missä tilanteessa mikäkin minun kohdallani korostuu?
Tässä samalla tajusin taas yhden edellisestä kirjoituksestani unohtaneeni seikan, eli sen, kuinka paljon äitini on aina kritisoinut mediassa esiintyvää kielenkäyttöä. Olen siis varttunut kodissa, jossa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota muotoon ja nimenomaan sellaisiin tapauksiin, joissa normatiivisia kielen sääntöjä on "rikottu". Jossakin vaiheessa menin tässä asiassa täysin äitini kelkkaan ja huomasin sekä mielessäni nuhtelin kaikenlaista "väärää" kielenkäyttöä ja mm. tv-sarjojen käännösvirheitä. Liekö sitten kielitieteen opinnot vaikuttaneet näkökulman vaihdokseeni, mutta näen kielen nykyään paljon avarakatseisemmin ymmärtäessäni kielen ilmiöitä. Ainakaan kielen suhteen en siis ole kärkäs muodon analysoija, vaan nautin sujuvasta ja innovatiivisesta kielenkäytöstä, mutten kiinnitä kunkin omanlaiseensa itseilmaisuun sen kummemmin huomiota - minua ei esimerkiksi häiritse lukea blogeja, jotka on kirjoitettu täysin puhekielisesti, "tekstarikielellä", kunhan teksti on eläväistä ja YMMÄRRETTÄVÄÄ (kaikkea kun ei voi puheesta kirjoitettuun muotoon siirtää).
Muotoa en koe muutoinkaan kovin paljon analysoivani, mutta sisältöjen kritisoinnissa olen sitäkin aktiivisempi. Etenkin audiovisuaalinen viihteellinen media on monesti puheenaiheenani avomieheni ja kavereideni kanssa, joko pätkää katsoessa tai jälkikäteen lounaalla. Eli elokuvia, telkkaa ja musiikkivideoita katsellessa tulee yleensä mieleen paljon ajatuksia mm. sukupuolirooleista, kansoja ja kulttuureja koskevista stereotypioista ja näiden pätkien toteutustavoista. En koe tämän kuitenkaan häiritsevän rentoutumistani tai medianautiskeluani, vaan voin kritisoimaani pätkää katsoessa kuitenkin uppoutua siihen niin, että itkeä pillitän puolet leffasta (kuten kävi Benjamin Buttonin ihmeellisen elämän kanssa), nauraa räkätän koko ohjelman ajan (kuten käy monesti Simpsonien kanssa) tai en pysy tuolillani vaan on pakko laittaa tanssiksi (kuten on käynyt Sean Paulin musavideoiden kanssa).
Uutisia ja lehtiartikkeleita lukiessa, katsoessa ja kuunnellessa joudun ehkä monesti tietoisemmin ponnistelemaan sen eteen, että muistaisin ajatella uutisen näkökulmaa, kirjoittajan tarkoitusperiä yms. Monesti jonkin tutkimuksen "tulos" eli ylipelkistetty raflaava otsikko jää sellaisenaan mieleeni, ja sitten ihmettelen että "Jaa nytkö tässä sitten pitäisi alkaa nukkua 7 tuntia yössä 9 tunnin sijaan, jotta oppisin paremmin, just joo, ei ole mun keho tuon tutkimuksen kanssa samaa mieltä!", ja ehkä vasta myöhemmin tajuan, ettei tutkimuksen tulos välttämättä todellisuudessa ole niin mustavalkoinen kuin uutisointi antaa ymmärtää.
Mitä enemmän luotan lähteeseen, sitä aivottomampi vastaanottaja minusta tulee. Keltaisen lehdistön lööppejä lukiessa alkaa lähes uskoa todellisuuden olevan juuri päin vastoin kuin otsikossa väitetään, kun taas Ylen ja Hesarin uutiset nielen monesti pureskelematta. Tässäpä minulle haastetta: kuinka muistaisi aina ajatella myös omilla aivoilla?
maanantai 28. syyskuuta 2009
Mittava mediakasvatushistoriikki
Mitä, ettäkö olisin välitehtävissä jotenkin jäljessä? Kuvittelette vain..!
Joskus muinoin kurssilla annettiin tehtäväksi pohtia sitä, kuinka itse on kokenut menneisyyden mediakasvatuksen joko oppilaan tahi kasvattajan roolissa. Minulla kun ei tuota opetus- tai muutakaan kasvatuskokemusta ole takana kuin nelisen opetustuntia ja epämääräistä hyörinää imeväisikäisen kummina, voisin keskittyä siihen, kuinka minua on mediakasvatettu.
Ehdin jo pohtia paljon kotonani saamaani mediakasvatusta, vaikka siitä ei välitehtävässä kyseltykään. Koen nykyisin olevani melko mediakriittinen ihminen, mikä on hieman outo lopputulos siihen nähden, kuinka minua on kotona tähän kriittisyyteen ohjattu: ei nimittäin lähes mitenkään. Yksinhuoltajaäitini (maailman paras äiti, jee!) ote minun ja veljeni mediankäyttöön oli lähes yksinomaan joko salliva tai suojeleva, en muista minkään harmaan alueen olemassaoloa. Esimerkiksi MTV:tä ja Simpsoneita saatiin katsella yksin ja aivan sydämemme kyllyydestä, kun taas kauhuleffat, raaka väkivalta ja "puhdas" seksi olivat ainakin teini-ikään asti aikamoisia tabuja ja piilottelun aiheita. Kasvatus oli siis lähinnä sitä, mitä saamme ja mitä emme saa katsoa telkasta.
Kun katsoimme ohjelmia tai elokuvia yhdessä, äiti kyllä kommentoikin sitä mitä tuutista tuli, mutten muista näkökulman olleen erityisen kriittinen - lähinnä kommentit kohdistuivat siihen, kuinka vaikkapa juonikuviot menivät niin absurdeiksi, ettei äitin mielestä niissä enää ollut vähääkään järkeä, eikä hän näin ollen jaksanut niitä katsoa. Äitin lukiessa lehtiä kommentteja tuli myös joskus harvoin, mutten muista kommenttien ikinä koskeneen esimerkiksi sitä, kuka artikkelin on kirjoittanut ja mistä tarkoitusperistä. Tosin onko minua tällaiset kommentit lapsena kiinnostaneetkaan ja siten jääneet mieleen... Iltasatuja meillä luettiin paljon ja kirjojen lukuun kannustettiin, mutta varsinkaan kaunokirjallisuuteen ei taidettu ikinä puuttua oikeastaan minkäänlaisella kommentoinnilla.
Kun meille joskus ikuisuuksien jälkeen (siis ku kaikil muil niinku oli jo) tuli PC taloon, sitäkin saimme käyttää suhteellisen vapaasti. Koneella käytettyä aikaa äiti kyllä rajasi, lähinnä niin, että saimme veljeni kanssa käyttää sitä yhtä paljon, emmekä kukkuneet koneella yömyöhään. Kone oli aina jonkin ohikulkureitin varrella, joten täyttä yksityisyyttä ei konetta käyttäessä ollut, mikä teininä tietysti ärsytti. Sen kummemmin äiti ei kuitenkaan valvonut sitä, mitä netissä teimme, ja sainkin pyöriä galtsuissa ja tsäteissä äitin pysyessä kaikesta autuaan tietämättömänä. Taisimme veljeni kanssa monesti opettaa äitille koneen ja netin käytön perusteita, jotka olimme itse oppineet koulussa ja kavereilla.
Kerran isoveljeni kuitenkin puuttui netinkäyttööni, kun jossakin tsätissä tuntematon ihminen alkoi avautua minulle itsemurha-ajatuksistaan. Veli näki keskustelumme (yritin siis jotenkin käännyttää tätä itsemurhaa hautovaa (vaikka mistä sen tietää kuinka tosissaan tämä tyyppi oli)) ja koki asian ilmeisesti liian vaikeaksi, asiaksi joka ei kuulu meille, kun hän, kerrankin veljeni, laverteli äidille, että "Laura yrittää netissä estää jotain tyyppiä tekemästä itsemurhaa!". En edes muista äitini reaktiota, mutta ilmeisesti hän ei ainakaan tullut keskeyttämään puuhiani, vaan ehkä ajatteli veljeni keksineen taas jonkun "hupsutuksen". Minä, kolme vuotta veljeäni nuorempana, taas yritin vakuuttaa äitiä, että ei täällä mitään ole ja piilotella tekemisiäni; kyllähän minä nyt tällaisesta tilanteesta itse selviän. Jälkeenpäin ajateltuna veljeni reaktio tuntuu todella terveeltä, mutta mikä minussa sitten oli vialla, kun en kokenut asiaa liian isona ja vastuullisena pienelle varhaisteinin mielelleni?
Käsittääkseni äidillä on ollut sama asenne mediaa kohtaan kuin hyvin hyvin monilla muillakin 80- ja 90-lukujen vanhemmilla: on joitakin asioita, jotka lapsilta pitää kieltää, ja toiset asiat taas kuuluvat nykypäivän arkeen, eikä niitä sen kummemmin kyseenalaisteta. Kaikkiin uusiin ilmiöihin ei jaksaisi millään tutustua, ja nämä uudetkin asiat voi sitten joko kieltää tai sallia. En tiedä tiesikö äiti meidän jutuistamme enemmän kuin luulenkaan, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei äiti tosiaan ollut kovin tietoinen esimerkiksi kuuntelemamme musiikin sanoituksista, siitä millaisia herutuskuvia galtsut alkoivat olla täynnä, tai että nettipelien pelaamisen lomassa oli helppo sopia treffejä tuntemattomien poikien kanssa.
Tästä mustavalkoisesta saa/ei saa -kasvupohjasta ja yksinäisestä MTV:n tuijotuksesta huolimatta media ei käsittääkseni päässyt lumoamaan minua niin, että olisin vain vastaanottanut kaiken ihaillen tai äidin opetuksien mukaan torjunut tietyt median eteen lataamat elementit, vaan näin monetkin ilmiöt omituisina tai naurettavina; tein mm. yläasteella parodiavideon hip hop -musiikkivideoista pahvisia Pamela-beibejä myöten, itse Snoop Doggia esittäen. Koen kyllä äitini yleisesti todella fiksuna ihmisenä ja maailman rakastavimpana äitinä, mikä varmasti jo itsessään antoi meille lapsille hyvät edellytykset kasvaa itsenäisiksi aikuisiksi, mutta olisiko koulu antanut nimenomaan mediakriittisyyteen jotenkin enemmän eväitä?
Kävin ala-asteeni 90-luvun puolivälissä ja lopussa, jolloin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007, 15) kuvaama mediakasvatuksen kehitysvaihe oli todellakin meidän koulussamme meneillään: tieto- ja viestintätekniikasta innostuttiin ja se haluttiin saada opetukseen mukaan. Varsinkin 3- ja 4-luokkien opettajani oli itse aikamoinen tietotekniikkahirmu, ja hänen kanssaan "ajoimme" ainakin jonkinlaisen atk-ajokortin, eli opettelimme tietotekniikan teoriaa ja käytäntöä oikein systemaattisesti. Teimme kuvankäsittelyllä jopa 3-luokan portfolioon hienot omannäköisemme kannet ja taisimmepa kokeeksi pyöräyttää omat kotisivutkin jollakin helppokäyttöisellä ohjelmalla. Painopiste oli siis paljolti mediateknologian opettamisessa.
Hirveästi muuta mediakasvatukseen liittyvää en ala-asteelta muistakaan. Äidinkielessä varmasti puhuttiin kirjoista ja niitä luettiin, mutten muista näkökulman olleen ikinä ainakaan kovin mediakriittinen. Joskus katsoimme luokan kanssa leffan, vaan enpä muista, että elokuvaa olisi yhdessä mitenkään puitu. Luultavasti televisio-ohjelmia/elokuvia käytettiin joskus opetustarkoituksessa, eli media oli opetuksen väline.
Ylä-asteella tietotekniikkaa käytettiin myöskin melko paljon opetuksen välineenä mm. kielten tunneilla, ja äidinkielen tai historian tunneilla saatettiin katsoa aiheesta kertovia elokuvia. Taisipa meillä olla (valinnainen?) atk-kurssikin, mutten siitä kyllä mitään muista. Äikästä muistuu mieleen myöskin sanomalehtiviikko, jolloin lehtiä tutkailtiin, mutta jälleen kerran yhteiskunnallinen ja eettinen näkökulma loisti hienosti poissaolollaan. Kuvistunneilla sitten päästiinkin oikein kunnolla harjoittelemaan median tuottamista, kun kerran mm. värkkäsimme mainokset kollaasimuotoon ja valinnaisella kurssilla pääsi tosiaan kuvaamaan ihan omia videoita - tämä oli itselleni ehkä mieluisin kurssi koko kouluhistoriani aikana, ja se todella antoi uutta näkökulmaa siihen, mitä kuluttamamme median toisella puolella tapahtuu, vaikkakaan en muista mitään yksittäisiä tajuntaan pamahtaneita oivalluksia.
Lukiosta tulee mieleen kaikista vähiten selkeää mediakasvatusta, vaikka tässä on ollut kaikista vähiten aikaa unohtaa... Ainakin videoita käytettiin opetuksen välineenä yhä edelleen. Äikässä varmaankin yritettiin saada meistä kaikinpuolin päteviä kirjoitetun median kuluttajia ja tuottajia, muttei siitäkään ole jäänyt mitään selkeitä yksityiskohtia mieleen. Kuviksessa taas saattoi olla pienimuotoista visuaalisen median arviointia, muttei mitään läpinäkyvää mediakasvatusta. Onkohan mediakasvatus siis ollut niin hyvin piilotettuna kaiken muun sekaan, ettei sitä vain ole huomannut, vai eikö sitä tosiaankaan pahemmin ole ollut?
Tämä historiikki tuntuu tukevan Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan huomiota siitä, että koska mediakasvatus on koulussa vain läpäisyaine eikä oma oppiaineensa, sen ottaminen opetukseen mukaan on monesti yksittäisten opettajien kiinnostuksen varassa (2007, 17). Eipä 1- ja 2-luokan ihana viisikymppinen opettajani ottanut tietotekniikkaa huomioon ihan yhtä vahvasti kuin 3- ja 4-luokan nuori miesopemme. Myös yläasteen kuvisopellamme tuntui olevan aivan erilainen ote meidän nuorten omaan mediantuottamiseen kuin lukiomme opettajilla. Toisaalta mediakasvatus on ollut koko minun kouluaikani kirjattuna äidinkielen ja kuvaamataidon opetussuunnitelmaan niin, että jonkinasteisesti se on aina ollut näissä aineissa mukana.
Kaiken kaikkiaan läpinäkyvä yhteiskunnallisen ja eettisen näkökulman huomioiva mediakasvatus on tuntunut pysyvän kouluympäristöstä visusti poissa. Mistä me nuoret sitten opimme jo varhain kyseenalaistamaan MTV:n eteen tuomaa maailmankuvaa? Ehkäpä tuo jenkkiräppäreiden valtaama silloinen maailmankuva olikin liian kaukana meidän suomalaislasten arjesta, ja siihen oli helpompi suhtautua ulkopuolisen silmin. Vaan miten on nyt, kun Snoop Dogg ei olekaan enää gansta-räppääjän prototyyppi, vaan meillä on oma Cheekimme ja MTV:n mainoksetkin ovat suomalaisia?
Vanhemmilta ei voi vaatia kasvatuksen asiantuntijuutta tai erityisen kriittistä maailmankuvaa; eikö siis koulun tulisi auttaa katsomaan kriittisesti juuri sitä, mikä on niin lähellä, etteivät edes vanhemmat sitä enää selkeästi näe, tai mistä vanhemmilla ei pahimmassa tapauksessa ole harmainta aavistustakaan?
Lähde: Kupiainen, R., Sintonen, S. ja Suoranta, J.: "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
Joskus muinoin kurssilla annettiin tehtäväksi pohtia sitä, kuinka itse on kokenut menneisyyden mediakasvatuksen joko oppilaan tahi kasvattajan roolissa. Minulla kun ei tuota opetus- tai muutakaan kasvatuskokemusta ole takana kuin nelisen opetustuntia ja epämääräistä hyörinää imeväisikäisen kummina, voisin keskittyä siihen, kuinka minua on mediakasvatettu.
Ehdin jo pohtia paljon kotonani saamaani mediakasvatusta, vaikka siitä ei välitehtävässä kyseltykään. Koen nykyisin olevani melko mediakriittinen ihminen, mikä on hieman outo lopputulos siihen nähden, kuinka minua on kotona tähän kriittisyyteen ohjattu: ei nimittäin lähes mitenkään. Yksinhuoltajaäitini (maailman paras äiti, jee!) ote minun ja veljeni mediankäyttöön oli lähes yksinomaan joko salliva tai suojeleva, en muista minkään harmaan alueen olemassaoloa. Esimerkiksi MTV:tä ja Simpsoneita saatiin katsella yksin ja aivan sydämemme kyllyydestä, kun taas kauhuleffat, raaka väkivalta ja "puhdas" seksi olivat ainakin teini-ikään asti aikamoisia tabuja ja piilottelun aiheita. Kasvatus oli siis lähinnä sitä, mitä saamme ja mitä emme saa katsoa telkasta.
Kun katsoimme ohjelmia tai elokuvia yhdessä, äiti kyllä kommentoikin sitä mitä tuutista tuli, mutten muista näkökulman olleen erityisen kriittinen - lähinnä kommentit kohdistuivat siihen, kuinka vaikkapa juonikuviot menivät niin absurdeiksi, ettei äitin mielestä niissä enää ollut vähääkään järkeä, eikä hän näin ollen jaksanut niitä katsoa. Äitin lukiessa lehtiä kommentteja tuli myös joskus harvoin, mutten muista kommenttien ikinä koskeneen esimerkiksi sitä, kuka artikkelin on kirjoittanut ja mistä tarkoitusperistä. Tosin onko minua tällaiset kommentit lapsena kiinnostaneetkaan ja siten jääneet mieleen... Iltasatuja meillä luettiin paljon ja kirjojen lukuun kannustettiin, mutta varsinkaan kaunokirjallisuuteen ei taidettu ikinä puuttua oikeastaan minkäänlaisella kommentoinnilla.
Kun meille joskus ikuisuuksien jälkeen (siis ku kaikil muil niinku oli jo) tuli PC taloon, sitäkin saimme käyttää suhteellisen vapaasti. Koneella käytettyä aikaa äiti kyllä rajasi, lähinnä niin, että saimme veljeni kanssa käyttää sitä yhtä paljon, emmekä kukkuneet koneella yömyöhään. Kone oli aina jonkin ohikulkureitin varrella, joten täyttä yksityisyyttä ei konetta käyttäessä ollut, mikä teininä tietysti ärsytti. Sen kummemmin äiti ei kuitenkaan valvonut sitä, mitä netissä teimme, ja sainkin pyöriä galtsuissa ja tsäteissä äitin pysyessä kaikesta autuaan tietämättömänä. Taisimme veljeni kanssa monesti opettaa äitille koneen ja netin käytön perusteita, jotka olimme itse oppineet koulussa ja kavereilla.
Kerran isoveljeni kuitenkin puuttui netinkäyttööni, kun jossakin tsätissä tuntematon ihminen alkoi avautua minulle itsemurha-ajatuksistaan. Veli näki keskustelumme (yritin siis jotenkin käännyttää tätä itsemurhaa hautovaa (vaikka mistä sen tietää kuinka tosissaan tämä tyyppi oli)) ja koki asian ilmeisesti liian vaikeaksi, asiaksi joka ei kuulu meille, kun hän, kerrankin veljeni, laverteli äidille, että "Laura yrittää netissä estää jotain tyyppiä tekemästä itsemurhaa!". En edes muista äitini reaktiota, mutta ilmeisesti hän ei ainakaan tullut keskeyttämään puuhiani, vaan ehkä ajatteli veljeni keksineen taas jonkun "hupsutuksen". Minä, kolme vuotta veljeäni nuorempana, taas yritin vakuuttaa äitiä, että ei täällä mitään ole ja piilotella tekemisiäni; kyllähän minä nyt tällaisesta tilanteesta itse selviän. Jälkeenpäin ajateltuna veljeni reaktio tuntuu todella terveeltä, mutta mikä minussa sitten oli vialla, kun en kokenut asiaa liian isona ja vastuullisena pienelle varhaisteinin mielelleni?
Käsittääkseni äidillä on ollut sama asenne mediaa kohtaan kuin hyvin hyvin monilla muillakin 80- ja 90-lukujen vanhemmilla: on joitakin asioita, jotka lapsilta pitää kieltää, ja toiset asiat taas kuuluvat nykypäivän arkeen, eikä niitä sen kummemmin kyseenalaisteta. Kaikkiin uusiin ilmiöihin ei jaksaisi millään tutustua, ja nämä uudetkin asiat voi sitten joko kieltää tai sallia. En tiedä tiesikö äiti meidän jutuistamme enemmän kuin luulenkaan, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei äiti tosiaan ollut kovin tietoinen esimerkiksi kuuntelemamme musiikin sanoituksista, siitä millaisia herutuskuvia galtsut alkoivat olla täynnä, tai että nettipelien pelaamisen lomassa oli helppo sopia treffejä tuntemattomien poikien kanssa.
Tästä mustavalkoisesta saa/ei saa -kasvupohjasta ja yksinäisestä MTV:n tuijotuksesta huolimatta media ei käsittääkseni päässyt lumoamaan minua niin, että olisin vain vastaanottanut kaiken ihaillen tai äidin opetuksien mukaan torjunut tietyt median eteen lataamat elementit, vaan näin monetkin ilmiöt omituisina tai naurettavina; tein mm. yläasteella parodiavideon hip hop -musiikkivideoista pahvisia Pamela-beibejä myöten, itse Snoop Doggia esittäen. Koen kyllä äitini yleisesti todella fiksuna ihmisenä ja maailman rakastavimpana äitinä, mikä varmasti jo itsessään antoi meille lapsille hyvät edellytykset kasvaa itsenäisiksi aikuisiksi, mutta olisiko koulu antanut nimenomaan mediakriittisyyteen jotenkin enemmän eväitä?
Kävin ala-asteeni 90-luvun puolivälissä ja lopussa, jolloin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007, 15) kuvaama mediakasvatuksen kehitysvaihe oli todellakin meidän koulussamme meneillään: tieto- ja viestintätekniikasta innostuttiin ja se haluttiin saada opetukseen mukaan. Varsinkin 3- ja 4-luokkien opettajani oli itse aikamoinen tietotekniikkahirmu, ja hänen kanssaan "ajoimme" ainakin jonkinlaisen atk-ajokortin, eli opettelimme tietotekniikan teoriaa ja käytäntöä oikein systemaattisesti. Teimme kuvankäsittelyllä jopa 3-luokan portfolioon hienot omannäköisemme kannet ja taisimmepa kokeeksi pyöräyttää omat kotisivutkin jollakin helppokäyttöisellä ohjelmalla. Painopiste oli siis paljolti mediateknologian opettamisessa.
Hirveästi muuta mediakasvatukseen liittyvää en ala-asteelta muistakaan. Äidinkielessä varmasti puhuttiin kirjoista ja niitä luettiin, mutten muista näkökulman olleen ikinä ainakaan kovin mediakriittinen. Joskus katsoimme luokan kanssa leffan, vaan enpä muista, että elokuvaa olisi yhdessä mitenkään puitu. Luultavasti televisio-ohjelmia/elokuvia käytettiin joskus opetustarkoituksessa, eli media oli opetuksen väline.
Ylä-asteella tietotekniikkaa käytettiin myöskin melko paljon opetuksen välineenä mm. kielten tunneilla, ja äidinkielen tai historian tunneilla saatettiin katsoa aiheesta kertovia elokuvia. Taisipa meillä olla (valinnainen?) atk-kurssikin, mutten siitä kyllä mitään muista. Äikästä muistuu mieleen myöskin sanomalehtiviikko, jolloin lehtiä tutkailtiin, mutta jälleen kerran yhteiskunnallinen ja eettinen näkökulma loisti hienosti poissaolollaan. Kuvistunneilla sitten päästiinkin oikein kunnolla harjoittelemaan median tuottamista, kun kerran mm. värkkäsimme mainokset kollaasimuotoon ja valinnaisella kurssilla pääsi tosiaan kuvaamaan ihan omia videoita - tämä oli itselleni ehkä mieluisin kurssi koko kouluhistoriani aikana, ja se todella antoi uutta näkökulmaa siihen, mitä kuluttamamme median toisella puolella tapahtuu, vaikkakaan en muista mitään yksittäisiä tajuntaan pamahtaneita oivalluksia.
Lukiosta tulee mieleen kaikista vähiten selkeää mediakasvatusta, vaikka tässä on ollut kaikista vähiten aikaa unohtaa... Ainakin videoita käytettiin opetuksen välineenä yhä edelleen. Äikässä varmaankin yritettiin saada meistä kaikinpuolin päteviä kirjoitetun median kuluttajia ja tuottajia, muttei siitäkään ole jäänyt mitään selkeitä yksityiskohtia mieleen. Kuviksessa taas saattoi olla pienimuotoista visuaalisen median arviointia, muttei mitään läpinäkyvää mediakasvatusta. Onkohan mediakasvatus siis ollut niin hyvin piilotettuna kaiken muun sekaan, ettei sitä vain ole huomannut, vai eikö sitä tosiaankaan pahemmin ole ollut?
Tämä historiikki tuntuu tukevan Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan huomiota siitä, että koska mediakasvatus on koulussa vain läpäisyaine eikä oma oppiaineensa, sen ottaminen opetukseen mukaan on monesti yksittäisten opettajien kiinnostuksen varassa (2007, 17). Eipä 1- ja 2-luokan ihana viisikymppinen opettajani ottanut tietotekniikkaa huomioon ihan yhtä vahvasti kuin 3- ja 4-luokan nuori miesopemme. Myös yläasteen kuvisopellamme tuntui olevan aivan erilainen ote meidän nuorten omaan mediantuottamiseen kuin lukiomme opettajilla. Toisaalta mediakasvatus on ollut koko minun kouluaikani kirjattuna äidinkielen ja kuvaamataidon opetussuunnitelmaan niin, että jonkinasteisesti se on aina ollut näissä aineissa mukana.
Kaiken kaikkiaan läpinäkyvä yhteiskunnallisen ja eettisen näkökulman huomioiva mediakasvatus on tuntunut pysyvän kouluympäristöstä visusti poissa. Mistä me nuoret sitten opimme jo varhain kyseenalaistamaan MTV:n eteen tuomaa maailmankuvaa? Ehkäpä tuo jenkkiräppäreiden valtaama silloinen maailmankuva olikin liian kaukana meidän suomalaislasten arjesta, ja siihen oli helpompi suhtautua ulkopuolisen silmin. Vaan miten on nyt, kun Snoop Dogg ei olekaan enää gansta-räppääjän prototyyppi, vaan meillä on oma Cheekimme ja MTV:n mainoksetkin ovat suomalaisia?
Vanhemmilta ei voi vaatia kasvatuksen asiantuntijuutta tai erityisen kriittistä maailmankuvaa; eikö siis koulun tulisi auttaa katsomaan kriittisesti juuri sitä, mikä on niin lähellä, etteivät edes vanhemmat sitä enää selkeästi näe, tai mistä vanhemmilla ei pahimmassa tapauksessa ole harmainta aavistustakaan?
Lähde: Kupiainen, R., Sintonen, S. ja Suoranta, J.: "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
BB, kännisekoiluyhteiskunnan peili
Kurssillamme oli tehtävänä seurata mediakasvatusta koskevaa julkista keskustelua parin päivän ajan. Löysin sillä aikavälillä yllättävän vähän mitään varsinaista mediakasvatuskeskustelua, mutta yksi ikiaihe löytyi muutaman päivän vanhasta uutisesta: Big Brother ja kuinka se tuhoaa maailman.
Tällä kertaa huolestunut kannanotto tuli nuorten päihdevalistustyötä tekevältä Vantaa välittää -hankkeelta, mistä Ilta-Sanomat uutisoi nettisivuillaan 7.9.; siis sama lehti, jonka joka toinen uutinen koskee BB:n asukkaiden kännisekoiluja. Nuorisotyöntekijät kokevat BB:n haittaavan heidän työtänsä, sillä siinä päihteiden käyttöä ja irtosuhteita suorastaan markkinoidaan. Aihe on innoittanut myös lähes sadan viestin mittaisen keskustelun IS:n keskustelupalstalle.
Niin, nytkö siis nuoret katsovat BB:tä ja alkavat sen innoittamana juomaan holtittomasti ja harrastamaan vielä holtittomampia irtosuhteita? Keskustelupalstalla enemmistö taisi olla sitä mieltä, että ohjelmalla on huono vaikutus nuoriin ja sille pitäisi vähintäänkin lätkäistä k-15 tai k-18-leima tai se pitäisi jopa lopettaa. Ohjelman lopettamisella ongelmasta tietysti päästäisiin kätevästi, eikä asiaa tarvitsisi enää sen kummemmin miettiä. Tämä kuitenkin taitaa olla lähes mahdotonta, joten mietitään ikärajojen asettamista. Vähentyisikö nuorten BB:n toljottaminen ikärajoituksilla? Varmaan aika harvassa tapauksessa. Suurella osalla nuorista on mahdollisuus katsoa iltakymmeneltä telkkaa vanhempien tietämättä, omassa huoneessaan tai ehkä jopa kaverilla. Ikärajoitus tekee myös ohjelmasta kuin ohjelmasta paljon jännemmän oloisen. Ja veikkaisin, ettei vanhempien käsitys BB:stä hirveästi muuttuisi rajoituksen myötä? Voiko Suomessa olla kovin monta vanhempaa, jotka eivät olisi saaneet jotain kautta vihiä BB:n menosta? Heidän siis luulisi olleen kykeneviä tekemään päätöksen BB:n sopivuudesta heidän lapsilleen ilman auktoriteetin varoittelujakin. Ehkä joku heräisi ikärajan myötä siihen, että ehkei lapsen olekaan sopivaa tuijotella kännisekoiluja illat pitkät, mutta tämä tuskin olisi kovin laaja ilmiö.
Ennen kuin aletaan miettiä tapoja sulkea lasten silmät BB:n meiningiltä pitäisi kuitenkin miettiä, vaikuttaako BB oikeasti kehenkään ja millä tavalla. BB:n tuottaja Mikko Räisänen ei yllättäen näe BB:llä olevan nuoriin mitään negatiivisia vaikutuksia, sillä "kyllä ne nuoret saavat roolimallinsa kotoaan ja lähiympäristöstään ennemmin kuin Big Brotherista" (IS:n verkkolehti 7.9.09). Uskon myös, että suurimmalta osin homma toimii juuri näin. Jos meidän BB:tämme näytettäisiin Pakistanissa, nuoret katsoisivat sitä varmasti aika hämmentyneen epäuskoisina, ehkä vähän innoissaankin, toiset inhon vallassa, että voiko tollasia juttuja tehdä, ja vielä telkassa! Aika harvassa olisivat ne pakistanilaisnuoret, jotka lähtisivät kaduille juopottelemaan ja puistoon harrastamaan esiaviollista seksiä.
Kun ohjelmaa näytetään Suomessa, homma meneekin kinkkisemmäksi. Ohjelma ei oikeastaan näytä mitään uutta ja mullistavaa, vaan sitä todellisuutta, jonka keskellä nuoret enemmän tai vähemmän elävät. Jo seiskaluokkalaiset puhuvat perjantain välitunneilla siitä, kenet he saavat sinä viikonloppuna hakemaan heille juomat ja maanantaina puidaan sitä, kuka kismaili kenenkin kanssa. Nyt he näkevät samaa meininkiä telkassa, vain vähän vanhempien toimittamana (mitä ei tietysti aina ihan uskoisi...). Mitä nuori tästä ajattelee? Kun tulee täysi-ikäiseksi, on täysin hyväksyttävää juoda niin paljon kuin huvittaa, niin että yrjötään ja podetaan krapulaa, ja tehdä kännissä ihan mitä päähän pälkähtää, kuten sekstailla kaikkien kanssa, jotka sattuvat olemaan hollilla - ja kaikki tämä koko kansan, naapureiden, isovanhempien ja työnantajien nähden. Onneksi nuoret eivät ole koneita, jotka reagoivat näihin ärsykkeisiin suoraan tällä tavalla. Kyllä nuoret osaavat ajatella ja nähdä, että ehkä BB:ssä juodaan niin paljon juuri siksi, että ohjelmaan saataisiin jännittäviä tapahtumia, ja etteivät BB-kilpailijat välttämättä anna itsestään terävintä mahdollista kuvaa kaikilla vänkyröinneillään - ainakin osa nuorista, siis.
Ilmiö onkin paljon monimutkaisempi. Kyse ei ole ainoastaan yhdestä ohjelmasta, kyse on siitä, kuinka tämä ohjelma peilaa koko meidän yhteiskuntaamme ja sen arvoja. Suomalainen juomakulttuuri on ainakin minussa sen seiskaluokan jälkeen herättänyt paljon hämmennystä: onko se ihan oikeasti hyvä juttu, että juodaan niin paljon ettei elimistö kestä, ettei pysty enää kontrolloimaan itseään ja ettei kellään ole enää hauskaakaan? Yhteiskunta sitä taitaa pitää ihan hyvänä juttuna, koska varhaisteinit saavat moista harrastaa öisillä kaduilla kenenkään siihen puuttumatta, ja baareista ulospurkautuvat massat näyttävät vielä oikein urakalla mallia. Jos Yhdysvalloissa 13-vuotias juopottelee kaupungilla, menee 16-vuotias nuhtelemaan ja ottamaan pullon pois (uskokaa pois, en heitä tätä hatusta). Ranskassa ei baarien sulkemisaikaan tarvitse varoa kävellessään sammuneiden ihmisten merta, vaan korkeintaan väistää keskellä katua naureskelevaa seuruetta. Nyt kun Suomessa mallia on antamassa vielä valtakunnan ykkösohjelma, meneekö tämän käytösmallin hyväksyntä vähän liian pitkälle?
Muistan vielä ensimmäiset Suomessa näytetyt brittiläiset BB:t. Kyllähän sielläkin taisi viina ja romanttiset suhteet mukana olla, mutta koko ohjelma ei rakentunut niiden varaan. Ja kun sanon romanttiset suhteet, tarkoitan nimenomaan ihmissuhdetta, en seksisuhdetta: jollakin kaudella nousi kauhea kohu siitä, kuinka viikkojen ajan BB:ssä lähentyneet mies ja nainen vihdoin päättivät olla välittämättä kameroista ja rakastelivat hyvin hyvin varovaisesti pimeässä peittokasan alla; ellen väärin muista, pari pysyi yhdessä vielä ohjelman jälkeenkin? Tästä ollaan tultu aika pitkälle. Jos kynnys oli tuolloin korkea, nykyään ei ole kynnystä. Mitä vaan voidaan tehdä, ihan sama. Ei ole rajoja, ei ole häpeää. Jos tämä kuvaa 2000-luvun asenneilmastoa, minua alkaa vähän huolestuttaa. Eikö häpeä ole kuitenkin ihan terve tunne, eikö joidenkin asioiden tarvitsisi olla häpeällisiä? Voiko yhteiskunta toimia, jos mikä vain on sallittua, paitsi ehkä tappaminen (vaikka sekin on monessa tilanteessa jopa suotavaa)? Eikö jonkin tahon olisi tarpeellista sanoa, että ei, kaikkea ei voi tehdä. Että teidän olisi syytä hävetä tällaista toimintaa. Eihän lapsikaan tiedä, että sen karkin napistaminen oli väärin, ellei äiti tule vihaiseksi? Kaikki ei voi olla julkista, kaikkea ei voi jakaa koko kansan kanssa.
Vai voiko?
Tällä kertaa huolestunut kannanotto tuli nuorten päihdevalistustyötä tekevältä Vantaa välittää -hankkeelta, mistä Ilta-Sanomat uutisoi nettisivuillaan 7.9.; siis sama lehti, jonka joka toinen uutinen koskee BB:n asukkaiden kännisekoiluja. Nuorisotyöntekijät kokevat BB:n haittaavan heidän työtänsä, sillä siinä päihteiden käyttöä ja irtosuhteita suorastaan markkinoidaan. Aihe on innoittanut myös lähes sadan viestin mittaisen keskustelun IS:n keskustelupalstalle.
Niin, nytkö siis nuoret katsovat BB:tä ja alkavat sen innoittamana juomaan holtittomasti ja harrastamaan vielä holtittomampia irtosuhteita? Keskustelupalstalla enemmistö taisi olla sitä mieltä, että ohjelmalla on huono vaikutus nuoriin ja sille pitäisi vähintäänkin lätkäistä k-15 tai k-18-leima tai se pitäisi jopa lopettaa. Ohjelman lopettamisella ongelmasta tietysti päästäisiin kätevästi, eikä asiaa tarvitsisi enää sen kummemmin miettiä. Tämä kuitenkin taitaa olla lähes mahdotonta, joten mietitään ikärajojen asettamista. Vähentyisikö nuorten BB:n toljottaminen ikärajoituksilla? Varmaan aika harvassa tapauksessa. Suurella osalla nuorista on mahdollisuus katsoa iltakymmeneltä telkkaa vanhempien tietämättä, omassa huoneessaan tai ehkä jopa kaverilla. Ikärajoitus tekee myös ohjelmasta kuin ohjelmasta paljon jännemmän oloisen. Ja veikkaisin, ettei vanhempien käsitys BB:stä hirveästi muuttuisi rajoituksen myötä? Voiko Suomessa olla kovin monta vanhempaa, jotka eivät olisi saaneet jotain kautta vihiä BB:n menosta? Heidän siis luulisi olleen kykeneviä tekemään päätöksen BB:n sopivuudesta heidän lapsilleen ilman auktoriteetin varoittelujakin. Ehkä joku heräisi ikärajan myötä siihen, että ehkei lapsen olekaan sopivaa tuijotella kännisekoiluja illat pitkät, mutta tämä tuskin olisi kovin laaja ilmiö.
Ennen kuin aletaan miettiä tapoja sulkea lasten silmät BB:n meiningiltä pitäisi kuitenkin miettiä, vaikuttaako BB oikeasti kehenkään ja millä tavalla. BB:n tuottaja Mikko Räisänen ei yllättäen näe BB:llä olevan nuoriin mitään negatiivisia vaikutuksia, sillä "kyllä ne nuoret saavat roolimallinsa kotoaan ja lähiympäristöstään ennemmin kuin Big Brotherista" (IS:n verkkolehti 7.9.09). Uskon myös, että suurimmalta osin homma toimii juuri näin. Jos meidän BB:tämme näytettäisiin Pakistanissa, nuoret katsoisivat sitä varmasti aika hämmentyneen epäuskoisina, ehkä vähän innoissaankin, toiset inhon vallassa, että voiko tollasia juttuja tehdä, ja vielä telkassa! Aika harvassa olisivat ne pakistanilaisnuoret, jotka lähtisivät kaduille juopottelemaan ja puistoon harrastamaan esiaviollista seksiä.
Kun ohjelmaa näytetään Suomessa, homma meneekin kinkkisemmäksi. Ohjelma ei oikeastaan näytä mitään uutta ja mullistavaa, vaan sitä todellisuutta, jonka keskellä nuoret enemmän tai vähemmän elävät. Jo seiskaluokkalaiset puhuvat perjantain välitunneilla siitä, kenet he saavat sinä viikonloppuna hakemaan heille juomat ja maanantaina puidaan sitä, kuka kismaili kenenkin kanssa. Nyt he näkevät samaa meininkiä telkassa, vain vähän vanhempien toimittamana (mitä ei tietysti aina ihan uskoisi...). Mitä nuori tästä ajattelee? Kun tulee täysi-ikäiseksi, on täysin hyväksyttävää juoda niin paljon kuin huvittaa, niin että yrjötään ja podetaan krapulaa, ja tehdä kännissä ihan mitä päähän pälkähtää, kuten sekstailla kaikkien kanssa, jotka sattuvat olemaan hollilla - ja kaikki tämä koko kansan, naapureiden, isovanhempien ja työnantajien nähden. Onneksi nuoret eivät ole koneita, jotka reagoivat näihin ärsykkeisiin suoraan tällä tavalla. Kyllä nuoret osaavat ajatella ja nähdä, että ehkä BB:ssä juodaan niin paljon juuri siksi, että ohjelmaan saataisiin jännittäviä tapahtumia, ja etteivät BB-kilpailijat välttämättä anna itsestään terävintä mahdollista kuvaa kaikilla vänkyröinneillään - ainakin osa nuorista, siis.
Ilmiö onkin paljon monimutkaisempi. Kyse ei ole ainoastaan yhdestä ohjelmasta, kyse on siitä, kuinka tämä ohjelma peilaa koko meidän yhteiskuntaamme ja sen arvoja. Suomalainen juomakulttuuri on ainakin minussa sen seiskaluokan jälkeen herättänyt paljon hämmennystä: onko se ihan oikeasti hyvä juttu, että juodaan niin paljon ettei elimistö kestä, ettei pysty enää kontrolloimaan itseään ja ettei kellään ole enää hauskaakaan? Yhteiskunta sitä taitaa pitää ihan hyvänä juttuna, koska varhaisteinit saavat moista harrastaa öisillä kaduilla kenenkään siihen puuttumatta, ja baareista ulospurkautuvat massat näyttävät vielä oikein urakalla mallia. Jos Yhdysvalloissa 13-vuotias juopottelee kaupungilla, menee 16-vuotias nuhtelemaan ja ottamaan pullon pois (uskokaa pois, en heitä tätä hatusta). Ranskassa ei baarien sulkemisaikaan tarvitse varoa kävellessään sammuneiden ihmisten merta, vaan korkeintaan väistää keskellä katua naureskelevaa seuruetta. Nyt kun Suomessa mallia on antamassa vielä valtakunnan ykkösohjelma, meneekö tämän käytösmallin hyväksyntä vähän liian pitkälle?
Muistan vielä ensimmäiset Suomessa näytetyt brittiläiset BB:t. Kyllähän sielläkin taisi viina ja romanttiset suhteet mukana olla, mutta koko ohjelma ei rakentunut niiden varaan. Ja kun sanon romanttiset suhteet, tarkoitan nimenomaan ihmissuhdetta, en seksisuhdetta: jollakin kaudella nousi kauhea kohu siitä, kuinka viikkojen ajan BB:ssä lähentyneet mies ja nainen vihdoin päättivät olla välittämättä kameroista ja rakastelivat hyvin hyvin varovaisesti pimeässä peittokasan alla; ellen väärin muista, pari pysyi yhdessä vielä ohjelman jälkeenkin? Tästä ollaan tultu aika pitkälle. Jos kynnys oli tuolloin korkea, nykyään ei ole kynnystä. Mitä vaan voidaan tehdä, ihan sama. Ei ole rajoja, ei ole häpeää. Jos tämä kuvaa 2000-luvun asenneilmastoa, minua alkaa vähän huolestuttaa. Eikö häpeä ole kuitenkin ihan terve tunne, eikö joidenkin asioiden tarvitsisi olla häpeällisiä? Voiko yhteiskunta toimia, jos mikä vain on sallittua, paitsi ehkä tappaminen (vaikka sekin on monessa tilanteessa jopa suotavaa)? Eikö jonkin tahon olisi tarpeellista sanoa, että ei, kaikkea ei voi tehdä. Että teidän olisi syytä hävetä tällaista toimintaa. Eihän lapsikaan tiedä, että sen karkin napistaminen oli väärin, ellei äiti tule vihaiseksi? Kaikki ei voi olla julkista, kaikkea ei voi jakaa koko kansan kanssa.
Vai voiko?
perjantai 18. syyskuuta 2009
Känniset puolialastomat merirosvot ja muita mediatarinoita
Hahaa, alkaako vanhat bloggaustavat näin nopeasti ottaa ylivaltaa? Nyt pitää pistää kampoihin! Kiire ei ole mikään selitys bloggaamattomuudelle!
Välitehtävien raakilemerkintöjen kuntoonlaitto ja postaus saa kuitenkin odottaa vielä hetkisen, koska nyt pitää purkaa ajankohtaisempia ajatuksia. Mediakasvatuksen kinkkisyys konkretisoitui rytinällä, kun aloin suunnitella konditionaalin opettamista yläasteikäiselle. Siis häh, konditionaalin? Mitä sillä on tekemistä median kanssa? Ainakin itselläni alkoi aihetta ajatellessani välittömästi soida yksi biisi päässä: If I was a rich girl, na na na na na na na na na na na na na naa, I'd have all the money in the world... Tunnistaako, anyone? En sitten tiedä, onko tuokin biisi jo vanhojen naakkojen so last season -kauraa, jota parhaimmassa tapauksessa yläasteelainen ei ole ikinä kuullutkaan. No, vaikkei biisi niin mediaseksikäs olisikaan, ainakin kertsi on sellaista liisteriä, ettei se lähde muistista vaikka kuinka yrittäisi. Näinpä ollen meinasin saastuttaa oppilaani korvat tällä julmalla renkutuksella, toivoen sen auttavan muistamaan mihin laitetaan imperfekti ja mihin konditionaali (vaikkakin laulussa tuodaan esille tämä ei-vieläkään-niin-korrekti "was" "were":in sijaan).
Biisihän on tietenkin mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi videon kera kuin harmaana tekstinä oppikirjassa. Ei kun YouTube käyttöön siis! Mutta mites tämä video? Alussa tulee kielioppiasia ruutuun oikein kirjallisena, hyvä, hyvä. Mutta sitten alkaa näkyä booty shakea ja hirveätä juopottelua. Niin, minä kun muistin, että tämä video olisi ollut suorastaan neutraali? Varmasti se neutraali onkin MTV:n (pehmo)porno- ja ammuskeluvirrassa, mutta tarkemmin katsottuna se alkoi kuitenkin mietityttää. Millaista maailmankuvaa tämä video nyt sitten nuorelle välittää, varsinkin, kun sen on opettaja eli auktoriteetti "hyväksynyt" tarjotessaan sitä nuoren katsottavaksi? Se kertoo, että nuorten nättien naisten on ok esitellä ruumiinosiaan avoimesti ja jos joku ei niitä pyllynkannikoita muuten huomaa, ravistetaan niitä niin että varmasti huomataan. Se kertoo, että kovikset ja pahikset kittaa kannukaupalla viinaa ja rettelöitsee vähän päälle. Onko tuossa sitten jotakin nuoren mieltä järkyttävää, tai ainakaan mitään uutta?
Eikös jo melkein Peter Panissakin ole viinankatkuisia, vaikeuksia hakevia merirosvoja? Kuka nuorista ei ole katsonut Pirates of the Caribbean -leffoja? Piraatit ovat kuitenkin reilusti pahiksia, pitäähän nuorten maailmaan pahishahmojakin tuoda? Gwen Stefanin videolla nämä rosmot eivät edes ole kovin suuressa roolissa, joten heitä ei oikein ehditä nostaa jalustallekaan. Ne pysyvät vain lavasteina, satumaailman lavasteina. "Ei me oikeesti pahiksia olla, me vaan leikitään." Tästä osasta videota en siis huolestuisi, vaikka kyseessä olisi pienemmätkin lapset.
Entäs MTV-naisten paljastelu ja sheikkaus. Tällä videolla se on todellakin hyvin lievää verrattuna useimpiin nykynaisartistien tai räppäreiden videoihin. Toisaalta olen varmastikin ehtinyt jo tähän ilmiöön tottua, kun olen toljottanut MTV:tä kauan ennen kuin ymmärsin sanaakaan englantia; kehitys on jatkunut yhä pornompaan suuntaan tasaisen varmasti. Eihän nykyään mikään tunnu enää irstaalta? Entäs sitten nuoret, jotka eivät ole eläissään kesympiä videoita nähneetkään? Voiko mikään enää peruuttaa sitä, mihin nykylapset ovat tottuneet? Ehkä vaihtoehtojen tarjoaminen voisi laajentaa maailmankuvaa: mitä jos naisen ei olisikaan pakko myydä musiikkiaan seksillä? Mitä jos tanssia voisi ilman, että kutsuu kaikki maailman kollit parittelemaan kanssaan? Onneksi vaihtoehtoja löytää jos etsii, mutta annan tämän kerran Stefanin videon mennä seulani läpi; ei kai yksi noin pieni pisara meressä voi kovin suurta vahinkoa tehdä? Ensi kerralla sitten toisenlaista naisen ja artistin mallia.
Huh, näin paljon siis joutui pähkäilemään, vaikka valitsi mukamas "turvallisen neutraalin" videon, ja tuokin pohdiskelu oli vasta pintaraapaisua kaikista videon piileskelevistä merkityksistä! Eikä video ole ainoa riski, lyriikatkin pitäisi syynätä sana sanalta. Kertsin muistelen olevan ihan ok, joo... Mutta jos nuorelle tyrkkää eteen kaikki laulun sanat, kai ne loputkin pitää itse lukea. Ei rumia sanoja, jesh, pääsee helpommalla. Mutta mitä se laulu kertoo maailmasta yleensä? Onneksi siinä sattuu olemaan lällyn kliseinen sanoma, jos vain jaksaa kuunnella kertsiä pidemmälle. "Rakkaus voittaa rahan" yms. kivaa jes. Toinen asia sitten on, jääkö laulusta pikemminkin kuva siitä, miten fantsuu ois kun ois hirveesti hynää mitä vois vaan heitellä kaikkiin kauppoihin - ah, niin ihanaa materialismia. Pitää siis yrittää varmistaa, että oppilas kuulee myös sen osan "'Rakkaus voittaa rahan' yms. kivaa jes".
Kun katson kuinka paljon pölinää sain aiheesta aikaan, alan epäillä itseäni. Onko kaikki tuo analysointi tarpeellista? Olenko vain muuttumassa turhasta nipottavaksi kukkahattutädiksi (ei sillä että kukat ja hatut ja tädit on kyllä kivoja)? Kuinka paljon nuoria voi ja pitää suojella? Ja jos päättää antaa nuorille epäilyttävää materiaalia, onko tunneilla mahdollista käyttää tarpeeksi aikaa kaiken tämän epäilyttävyyden ruotimiseen yhdessä? Kuinka paljon nuorten omaan arvostelukykyyn voi luottaa? Ja onko opettajan mahdollista herättää nuorten mediakriittisyys niin, ettei opettajan tarvitse joka kerta itse asiaan puuttua, vaan oppilailla on jo työkalut asioiden käsittelemiseen itsenäisesti?
Itsenäistäminenhän on tietysti se ylin tavoite. Portimo, antaisitko pliiis meille tällä kurssilla sellasen kivan viiden kohdan ohjeistuksen, jonka avulla me saadaan niistä oppilaista aikanaan itsenäisiä mediakasvajia?
Välitehtävien raakilemerkintöjen kuntoonlaitto ja postaus saa kuitenkin odottaa vielä hetkisen, koska nyt pitää purkaa ajankohtaisempia ajatuksia. Mediakasvatuksen kinkkisyys konkretisoitui rytinällä, kun aloin suunnitella konditionaalin opettamista yläasteikäiselle. Siis häh, konditionaalin? Mitä sillä on tekemistä median kanssa? Ainakin itselläni alkoi aihetta ajatellessani välittömästi soida yksi biisi päässä: If I was a rich girl, na na na na na na na na na na na na na naa, I'd have all the money in the world... Tunnistaako, anyone? En sitten tiedä, onko tuokin biisi jo vanhojen naakkojen so last season -kauraa, jota parhaimmassa tapauksessa yläasteelainen ei ole ikinä kuullutkaan. No, vaikkei biisi niin mediaseksikäs olisikaan, ainakin kertsi on sellaista liisteriä, ettei se lähde muistista vaikka kuinka yrittäisi. Näinpä ollen meinasin saastuttaa oppilaani korvat tällä julmalla renkutuksella, toivoen sen auttavan muistamaan mihin laitetaan imperfekti ja mihin konditionaali (vaikkakin laulussa tuodaan esille tämä ei-vieläkään-niin-korrekti "was" "were":in sijaan).
Biisihän on tietenkin mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi videon kera kuin harmaana tekstinä oppikirjassa. Ei kun YouTube käyttöön siis! Mutta mites tämä video? Alussa tulee kielioppiasia ruutuun oikein kirjallisena, hyvä, hyvä. Mutta sitten alkaa näkyä booty shakea ja hirveätä juopottelua. Niin, minä kun muistin, että tämä video olisi ollut suorastaan neutraali? Varmasti se neutraali onkin MTV:n (pehmo)porno- ja ammuskeluvirrassa, mutta tarkemmin katsottuna se alkoi kuitenkin mietityttää. Millaista maailmankuvaa tämä video nyt sitten nuorelle välittää, varsinkin, kun sen on opettaja eli auktoriteetti "hyväksynyt" tarjotessaan sitä nuoren katsottavaksi? Se kertoo, että nuorten nättien naisten on ok esitellä ruumiinosiaan avoimesti ja jos joku ei niitä pyllynkannikoita muuten huomaa, ravistetaan niitä niin että varmasti huomataan. Se kertoo, että kovikset ja pahikset kittaa kannukaupalla viinaa ja rettelöitsee vähän päälle. Onko tuossa sitten jotakin nuoren mieltä järkyttävää, tai ainakaan mitään uutta?
Eikös jo melkein Peter Panissakin ole viinankatkuisia, vaikeuksia hakevia merirosvoja? Kuka nuorista ei ole katsonut Pirates of the Caribbean -leffoja? Piraatit ovat kuitenkin reilusti pahiksia, pitäähän nuorten maailmaan pahishahmojakin tuoda? Gwen Stefanin videolla nämä rosmot eivät edes ole kovin suuressa roolissa, joten heitä ei oikein ehditä nostaa jalustallekaan. Ne pysyvät vain lavasteina, satumaailman lavasteina. "Ei me oikeesti pahiksia olla, me vaan leikitään." Tästä osasta videota en siis huolestuisi, vaikka kyseessä olisi pienemmätkin lapset.
Entäs MTV-naisten paljastelu ja sheikkaus. Tällä videolla se on todellakin hyvin lievää verrattuna useimpiin nykynaisartistien tai räppäreiden videoihin. Toisaalta olen varmastikin ehtinyt jo tähän ilmiöön tottua, kun olen toljottanut MTV:tä kauan ennen kuin ymmärsin sanaakaan englantia; kehitys on jatkunut yhä pornompaan suuntaan tasaisen varmasti. Eihän nykyään mikään tunnu enää irstaalta? Entäs sitten nuoret, jotka eivät ole eläissään kesympiä videoita nähneetkään? Voiko mikään enää peruuttaa sitä, mihin nykylapset ovat tottuneet? Ehkä vaihtoehtojen tarjoaminen voisi laajentaa maailmankuvaa: mitä jos naisen ei olisikaan pakko myydä musiikkiaan seksillä? Mitä jos tanssia voisi ilman, että kutsuu kaikki maailman kollit parittelemaan kanssaan? Onneksi vaihtoehtoja löytää jos etsii, mutta annan tämän kerran Stefanin videon mennä seulani läpi; ei kai yksi noin pieni pisara meressä voi kovin suurta vahinkoa tehdä? Ensi kerralla sitten toisenlaista naisen ja artistin mallia.
Huh, näin paljon siis joutui pähkäilemään, vaikka valitsi mukamas "turvallisen neutraalin" videon, ja tuokin pohdiskelu oli vasta pintaraapaisua kaikista videon piileskelevistä merkityksistä! Eikä video ole ainoa riski, lyriikatkin pitäisi syynätä sana sanalta. Kertsin muistelen olevan ihan ok, joo... Mutta jos nuorelle tyrkkää eteen kaikki laulun sanat, kai ne loputkin pitää itse lukea. Ei rumia sanoja, jesh, pääsee helpommalla. Mutta mitä se laulu kertoo maailmasta yleensä? Onneksi siinä sattuu olemaan lällyn kliseinen sanoma, jos vain jaksaa kuunnella kertsiä pidemmälle. "Rakkaus voittaa rahan" yms. kivaa jes. Toinen asia sitten on, jääkö laulusta pikemminkin kuva siitä, miten fantsuu ois kun ois hirveesti hynää mitä vois vaan heitellä kaikkiin kauppoihin - ah, niin ihanaa materialismia. Pitää siis yrittää varmistaa, että oppilas kuulee myös sen osan "'Rakkaus voittaa rahan' yms. kivaa jes".
Kun katson kuinka paljon pölinää sain aiheesta aikaan, alan epäillä itseäni. Onko kaikki tuo analysointi tarpeellista? Olenko vain muuttumassa turhasta nipottavaksi kukkahattutädiksi (ei sillä että kukat ja hatut ja tädit on kyllä kivoja)? Kuinka paljon nuoria voi ja pitää suojella? Ja jos päättää antaa nuorille epäilyttävää materiaalia, onko tunneilla mahdollista käyttää tarpeeksi aikaa kaiken tämän epäilyttävyyden ruotimiseen yhdessä? Kuinka paljon nuorten omaan arvostelukykyyn voi luottaa? Ja onko opettajan mahdollista herättää nuorten mediakriittisyys niin, ettei opettajan tarvitse joka kerta itse asiaan puuttua, vaan oppilailla on jo työkalut asioiden käsittelemiseen itsenäisesti?
Itsenäistäminenhän on tietysti se ylin tavoite. Portimo, antaisitko pliiis meille tällä kurssilla sellasen kivan viiden kohdan ohjeistuksen, jonka avulla me saadaan niistä oppilaista aikanaan itsenäisiä mediakasvajia?
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Päiväni median kanssa
Kurssin ensimmäisenä välitehtävänä on tutkia, kuinka itse käyttää mediaa yhden vuorokauden ajan. Pienen hetkisen pohdin, uskaltaako moista henkilökohtaista raporttia pistää tänne virtuaalimaailmaan kaiken kansan nähtäville; median käyttönihän kertoo minusta hyvin hyvin paljon! Tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään salattavaa, joten haitanneeko tuo, vaikka jollekulle syvin olemukseni paljastuisikin. Tässä siis eilisen, 8.9.2009, mediapäiväni:
7:55-8:35 Kuuntelen radiosta jokaisen arkiaamuni pelastajaa, YleX:ää.
9:00-11:00 Seuraan Normaalikoulun tervetuliaistilaisuudessa PowerPoint-esitystä. Vaan lasketaanko PowerPointit mediaksi? Onko piirtoheitin media? Kun en tätä kirjoittaessani heti vastausta keksinyt, katsoin median määritelmän Wikipediasta: "In communication, media (singular medium) are the storage and transmission channels or tools used to store and deliver information or data." Tämän mukaanhan ne olisivat medioita. Mutta eikö suullakin välitetä tietoa? Vaan eihän suu voi olla media. Ehkä median käsitteeseen kuuluukin se, että se voi myös varastoida tietoa? PowerPointit ja piirtoheitinkalvot voivat varastoida JA välittää tietoa, joten lasken ne tällä päättelyllä medioiksi.
Samassa tilaisuudessa silmäilen ja lueskelen myös tilaisuudessa jaettuja Soolibooli-lehteä ja Opetusharjoittelijan opasta.
15:15-15:30 Kotiin tultuani selailen hetken juuri saapunutta Tiede-lehteä.
15:47-15:57 Katson yliopiston sivuilta tietoa jumpista ja käytän Repa Reittiopasta.
16:35-16:40 Etsin tietoa Osamyynti Mattilan nettisivuilta.
16:40-19:00 Kuuntelen iTunesilla musiikkia, mm. Jamiroquaita ja Basement Jaxxia, oli letkeän pirteä meisinki.
16:55-16:56 Käyn Hesarin sivuilla vakuuttamassa olevani edelleen opiskelija.
17:00-18:05 Selvitellessäni vakuutustarpeitani käyn mm. EF:n, SOOL:in (kuinka nuo muka kirjoittaisi oikeaoppisesti??) ja Nordean sivuilla, liityn järjestöjen jäseneksi ja irtisanon vakuutuksiani. Katson myös sähköpostit.
18:20-18:40 Lueskelen taas Tiede-lehteä.
19:00-19:17 Luen Hesaria.
19:23-21:30 Kuuntelen iTunesin kautta Bassoradiota.
19:32-22:05 Käyn vähän väliä yliopiston nettisivuilla selvitellessäni lukujärjestystäni ja opintojani yleensä. Puolet ajasta katselen koulupapereitani ja kalenteriani ja kirjoittelen ylös viidennen vuoden opintosuunnitelmaani. Käyn myös mediakasvatuksen sivuilla ja aloitan oman blogini.
22:40-23:27 Surffailen Facebookissa, katson säätietoja, luen blogeja ja katson mailit; yleensä iltani päättyy näin.
Kotona viettämäni aika on siis hyvin mediantäyteistä. Päivä oli sinänsä erikoinen, että vaikka vietin kotona paljon aikaa, minulla ei ollut isoja kouluprojekteja tai muita aikasyöppöjä tehtävänä, jolloin minulle jäi hurjan paljon luppoaikaa. Varmaan sen takia hyörinkin ympäri kämppää hyvin epäorganisoituneen oloisesti lueskellen millon mitäkin, kun en ole tottunut moiseen "hei, saan tehdä mitä huvittaa!"-meininkiin... (Aivan kuin vapaa-ajalla tarvitsisi toimia jotenkin organisoituneesti. :D) Lehtien lukeminen on minulle aikamoista luksusta, joten eilinen oli oikein mukava päivä.
Mietin jo etukäteenkin, tuleeko mediankäyttöni raportoiminen vaikuttamaan tekemisiini jotenkin. Huomasin kuitenkin yllättävän vähän vaikutusta; lähinnä en viitsinyt jokaisesta oikusta avata nettiselainta, kun en jaksanut kirjata jokaista kertaa erikseen ylös. :D
Mietin myös, minkälaisen kuvan tuollainen mediapäivä minusta antaa: oliko se minulle tyypillinen päivä, saako minusta sen perusteella liian kapean kuvan. Päivä ei ollut minulle hirveän tyypillinen, lähinnä vain aamu- ja iltarutiinit pysyvät samana. Luppoajan ja lehtien luvun lisäksi en ehkä yleensä käytä noin paljon aikaa tiedonhakuun. Joka tapauksessa, pääasiassa käytän yleisestikin medioita viihdyttymiseen, uutisten saamiseen, tiedonhakuun, käytännön asioiden hoitamiseen (mm. nettipankki) ja yhteydenpitoon, ja suurin osa näistä tapahtuu netin välityksellä.
Miten ihmeessä muinaisihminen eli kymmenisen vuotta sitten elänyt aikuinen oikein hoiti kaikki ne asiat, jotka minä hoidin pelkästään TÄNÄÄN netissä?? Hän olisi lähettänyt etanapostia, etsinyt puhelinluettelosta yritysten yhteistietoja, soitellut paikkoihin, katsonut säätiedotuksen lehdestä tai telkasta... Monet asiat olisivat yksinkertaisesti jääneet tekemättä, koska ne olisi saanut hoidettua vain paikanpäällä jossakin muualla. Huh, tuntuu niin työläältä, mutta kyllähän silloinkin jo oli niin kätevää, kun sai telkasta tuoreimmat uutiset ja pystyi puhelimellaan soittamaan yritykseen, jonne ennen piti lähettää kirje. Tuntuukohan lapsistani vielä joskus oudolta se, että kuuntelin radiota ihan RADIOVASTAANOTTIMEN kautta ja luin PAPERISIA lehtiä?
Ja opinko itse käyttämään tulevien lapsieni uusia mediahömpötyksiä?
7:55-8:35 Kuuntelen radiosta jokaisen arkiaamuni pelastajaa, YleX:ää.
9:00-11:00 Seuraan Normaalikoulun tervetuliaistilaisuudessa PowerPoint-esitystä. Vaan lasketaanko PowerPointit mediaksi? Onko piirtoheitin media? Kun en tätä kirjoittaessani heti vastausta keksinyt, katsoin median määritelmän Wikipediasta: "In communication, media (singular medium) are the storage and transmission channels or tools used to store and deliver information or data." Tämän mukaanhan ne olisivat medioita. Mutta eikö suullakin välitetä tietoa? Vaan eihän suu voi olla media. Ehkä median käsitteeseen kuuluukin se, että se voi myös varastoida tietoa? PowerPointit ja piirtoheitinkalvot voivat varastoida JA välittää tietoa, joten lasken ne tällä päättelyllä medioiksi.
Samassa tilaisuudessa silmäilen ja lueskelen myös tilaisuudessa jaettuja Soolibooli-lehteä ja Opetusharjoittelijan opasta.
15:15-15:30 Kotiin tultuani selailen hetken juuri saapunutta Tiede-lehteä.
15:47-15:57 Katson yliopiston sivuilta tietoa jumpista ja käytän Repa Reittiopasta.
16:35-16:40 Etsin tietoa Osamyynti Mattilan nettisivuilta.
16:40-19:00 Kuuntelen iTunesilla musiikkia, mm. Jamiroquaita ja Basement Jaxxia, oli letkeän pirteä meisinki.
16:55-16:56 Käyn Hesarin sivuilla vakuuttamassa olevani edelleen opiskelija.
17:00-18:05 Selvitellessäni vakuutustarpeitani käyn mm. EF:n, SOOL:in (kuinka nuo muka kirjoittaisi oikeaoppisesti??) ja Nordean sivuilla, liityn järjestöjen jäseneksi ja irtisanon vakuutuksiani. Katson myös sähköpostit.
18:20-18:40 Lueskelen taas Tiede-lehteä.
19:00-19:17 Luen Hesaria.
19:23-21:30 Kuuntelen iTunesin kautta Bassoradiota.
19:32-22:05 Käyn vähän väliä yliopiston nettisivuilla selvitellessäni lukujärjestystäni ja opintojani yleensä. Puolet ajasta katselen koulupapereitani ja kalenteriani ja kirjoittelen ylös viidennen vuoden opintosuunnitelmaani. Käyn myös mediakasvatuksen sivuilla ja aloitan oman blogini.
22:40-23:27 Surffailen Facebookissa, katson säätietoja, luen blogeja ja katson mailit; yleensä iltani päättyy näin.
Kotona viettämäni aika on siis hyvin mediantäyteistä. Päivä oli sinänsä erikoinen, että vaikka vietin kotona paljon aikaa, minulla ei ollut isoja kouluprojekteja tai muita aikasyöppöjä tehtävänä, jolloin minulle jäi hurjan paljon luppoaikaa. Varmaan sen takia hyörinkin ympäri kämppää hyvin epäorganisoituneen oloisesti lueskellen millon mitäkin, kun en ole tottunut moiseen "hei, saan tehdä mitä huvittaa!"-meininkiin... (Aivan kuin vapaa-ajalla tarvitsisi toimia jotenkin organisoituneesti. :D) Lehtien lukeminen on minulle aikamoista luksusta, joten eilinen oli oikein mukava päivä.
Mietin jo etukäteenkin, tuleeko mediankäyttöni raportoiminen vaikuttamaan tekemisiini jotenkin. Huomasin kuitenkin yllättävän vähän vaikutusta; lähinnä en viitsinyt jokaisesta oikusta avata nettiselainta, kun en jaksanut kirjata jokaista kertaa erikseen ylös. :D
Mietin myös, minkälaisen kuvan tuollainen mediapäivä minusta antaa: oliko se minulle tyypillinen päivä, saako minusta sen perusteella liian kapean kuvan. Päivä ei ollut minulle hirveän tyypillinen, lähinnä vain aamu- ja iltarutiinit pysyvät samana. Luppoajan ja lehtien luvun lisäksi en ehkä yleensä käytä noin paljon aikaa tiedonhakuun. Joka tapauksessa, pääasiassa käytän yleisestikin medioita viihdyttymiseen, uutisten saamiseen, tiedonhakuun, käytännön asioiden hoitamiseen (mm. nettipankki) ja yhteydenpitoon, ja suurin osa näistä tapahtuu netin välityksellä.
Miten ihmeessä muinaisihminen eli kymmenisen vuotta sitten elänyt aikuinen oikein hoiti kaikki ne asiat, jotka minä hoidin pelkästään TÄNÄÄN netissä?? Hän olisi lähettänyt etanapostia, etsinyt puhelinluettelosta yritysten yhteistietoja, soitellut paikkoihin, katsonut säätiedotuksen lehdestä tai telkasta... Monet asiat olisivat yksinkertaisesti jääneet tekemättä, koska ne olisi saanut hoidettua vain paikanpäällä jossakin muualla. Huh, tuntuu niin työläältä, mutta kyllähän silloinkin jo oli niin kätevää, kun sai telkasta tuoreimmat uutiset ja pystyi puhelimellaan soittamaan yritykseen, jonne ennen piti lähettää kirje. Tuntuukohan lapsistani vielä joskus oudolta se, että kuuntelin radiota ihan RADIOVASTAANOTTIMEN kautta ja luin PAPERISIA lehtiä?
Ja opinko itse käyttämään tulevien lapsieni uusia mediahömpötyksiä?
tiistai 8. syyskuuta 2009
Uusi blogi - uusi alku!
Kun keväällä kirjoitin väen vängällä edelliseen blogiini viimeisen kirjoituksen, ymmärsin lopullisesti, ettei bloggaus ole minun juttuni. Vaan kuinkas kävikään, kolmisen kuukautta myöhemmin pykään pystyyn aivan uuden blogin! Olenko siis tyhmä vai vain hidas oppimaan?
Edellinen blogini käsitteli Erasmus-vaihtoani Ranskassa, enkä oikeastaan ikinä mieltänyt sitä blogiksi. Tarkoitus oli vain välittää kuulumisiani perheelleni ja ystävilleni, enkä ikinä odottanut kenenkään ulkopuolisen kiinnostuvan teksteistäni, mitä nyt ehkä jonkun satunnaisen tulevan vaihtarin. Koen blogin julkiseksi mediaksi, jolla yritetään saada kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Miksi se sitten olisi erilainen media kuin vaikkapa Livejournalin julkinen nettipäiväkirja? Ehkä juuri siksi, että Livejournal on nimeään myöten suunniteltu henkilökohtaisemmaksi ja yksityisemmäksi välineeksi välittää omia tuntojaan: kuvien lisäämistä ei ole tehty yhtä helpoksi kuin blogeissa, ulkoasusta ei saa yhtä raflaavaa, ja vain omien kavereiden kutsuminen seuraamaan omaa journalia on luontevaa. Itse valitsin blogin journalin sijaan vaihtopäiväkirjakseni, koska blogin luominen ja sinne kuvien lisääminen tuntui todella paljon helpommalta kuin vaikkapa Livejournalin käyttö.
Bloggauksen aloittaminen oli kyllä viime kerralla helppoa ja innostavaa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen huomasin, ettei minua ole luotu siihen hommaan. Koin valtavaa halua raportoida elämästäni kattavasti kuvien kera ja valtavaa stressiä, kun en tavoitteeseeni päässyt. Kerrottavaa kertyi pienessäkin ajassa niin paljon, etten mitenkään pystynyt kirjoittamaan kaikkea blogiin - ja kun en kokenut ehtiväni kirjoittaa kaikkea, en kirjoittanut mitään. Sellainen minä vähän olen, joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan (yleensä siis ei ollenkaan).
Kaikesta huolimatta suhtaudun tähän uuteen blogiini optimistisesti, koska tämä on aivan eriluonteinen projekti kuin vaihtoblogini. Tällä kertaa vähimmäistavoitteeni on pitää tätä blogia oppimispäiväkirjana opettajakoulutuksen Mediakasvatus-kurssille. Nyt en voi ottaa paineita kaiken mahdollisen raportoinnista usean kuukauden ajan, sillä kurssi kestääkin vain kuukauden verran, ja blogiin voi kirjoittaa toisista merkinnöistä irrallisia pohdintoja - jatkuvuus ei siis enää ole vaatimuksena, vaikka tietysti olisi hyvä kytkeä ei aiheisia juttuja toisiinsa... Mielelläni näkisin tämän blogin kasvavan suuremmaksikin opettajaopintojen yleiseksi pohdintalaariksi, mutta eipäs nyt kurkotella kuuseen, kun olen ennenkin katajaan kapsahtanut...
Jos et jaksanut lukea kaikkea tuota välimekastusta, tässä ensimmäisen merkintäni tärkein pointti: Tämä blogi käsittelee mediakasvatusta opettajaopiskelijan näkökulmasta. Toisin sanoen: Mihhiin tämä nykymuailma on oikheen mennyt!
Edellinen blogini käsitteli Erasmus-vaihtoani Ranskassa, enkä oikeastaan ikinä mieltänyt sitä blogiksi. Tarkoitus oli vain välittää kuulumisiani perheelleni ja ystävilleni, enkä ikinä odottanut kenenkään ulkopuolisen kiinnostuvan teksteistäni, mitä nyt ehkä jonkun satunnaisen tulevan vaihtarin. Koen blogin julkiseksi mediaksi, jolla yritetään saada kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Miksi se sitten olisi erilainen media kuin vaikkapa Livejournalin julkinen nettipäiväkirja? Ehkä juuri siksi, että Livejournal on nimeään myöten suunniteltu henkilökohtaisemmaksi ja yksityisemmäksi välineeksi välittää omia tuntojaan: kuvien lisäämistä ei ole tehty yhtä helpoksi kuin blogeissa, ulkoasusta ei saa yhtä raflaavaa, ja vain omien kavereiden kutsuminen seuraamaan omaa journalia on luontevaa. Itse valitsin blogin journalin sijaan vaihtopäiväkirjakseni, koska blogin luominen ja sinne kuvien lisääminen tuntui todella paljon helpommalta kuin vaikkapa Livejournalin käyttö.
Bloggauksen aloittaminen oli kyllä viime kerralla helppoa ja innostavaa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen huomasin, ettei minua ole luotu siihen hommaan. Koin valtavaa halua raportoida elämästäni kattavasti kuvien kera ja valtavaa stressiä, kun en tavoitteeseeni päässyt. Kerrottavaa kertyi pienessäkin ajassa niin paljon, etten mitenkään pystynyt kirjoittamaan kaikkea blogiin - ja kun en kokenut ehtiväni kirjoittaa kaikkea, en kirjoittanut mitään. Sellainen minä vähän olen, joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan (yleensä siis ei ollenkaan).
Kaikesta huolimatta suhtaudun tähän uuteen blogiini optimistisesti, koska tämä on aivan eriluonteinen projekti kuin vaihtoblogini. Tällä kertaa vähimmäistavoitteeni on pitää tätä blogia oppimispäiväkirjana opettajakoulutuksen Mediakasvatus-kurssille. Nyt en voi ottaa paineita kaiken mahdollisen raportoinnista usean kuukauden ajan, sillä kurssi kestääkin vain kuukauden verran, ja blogiin voi kirjoittaa toisista merkinnöistä irrallisia pohdintoja - jatkuvuus ei siis enää ole vaatimuksena, vaikka tietysti olisi hyvä kytkeä ei aiheisia juttuja toisiinsa... Mielelläni näkisin tämän blogin kasvavan suuremmaksikin opettajaopintojen yleiseksi pohdintalaariksi, mutta eipäs nyt kurkotella kuuseen, kun olen ennenkin katajaan kapsahtanut...
Jos et jaksanut lukea kaikkea tuota välimekastusta, tässä ensimmäisen merkintäni tärkein pointti: Tämä blogi käsittelee mediakasvatusta opettajaopiskelijan näkökulmasta. Toisin sanoen: Mihhiin tämä nykymuailma on oikheen mennyt!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
