Mittava mediakasvatushistoriikki

Mitä, ettäkö olisin välitehtävissä jotenkin jäljessä? Kuvittelette vain..!

Joskus muinoin kurssilla annettiin tehtäväksi pohtia sitä, kuinka itse on kokenut menneisyyden mediakasvatuksen joko oppilaan tahi kasvattajan roolissa. Minulla kun ei tuota opetus- tai muutakaan kasvatuskokemusta ole takana kuin nelisen opetustuntia ja epämääräistä hyörinää imeväisikäisen kummina, voisin keskittyä siihen, kuinka minua on mediakasvatettu.

Ehdin jo pohtia paljon kotonani saamaani mediakasvatusta, vaikka siitä ei välitehtävässä kyseltykään. Koen nykyisin olevani melko mediakriittinen ihminen, mikä on hieman outo lopputulos siihen nähden, kuinka minua on kotona tähän kriittisyyteen ohjattu: ei nimittäin lähes mitenkään. Yksinhuoltajaäitini (maailman paras äiti, jee!) ote minun ja veljeni mediankäyttöön oli lähes yksinomaan joko salliva tai suojeleva, en muista minkään harmaan alueen olemassaoloa. Esimerkiksi MTV:tä ja Simpsoneita saatiin katsella yksin ja aivan sydämemme kyllyydestä, kun taas kauhuleffat, raaka väkivalta ja "puhdas" seksi olivat ainakin teini-ikään asti aikamoisia tabuja ja piilottelun aiheita. Kasvatus oli siis lähinnä sitä, mitä saamme ja mitä emme saa katsoa telkasta.

Kun katsoimme ohjelmia tai elokuvia yhdessä, äiti kyllä kommentoikin sitä mitä tuutista tuli, mutten muista näkökulman olleen erityisen kriittinen - lähinnä kommentit kohdistuivat siihen, kuinka vaikkapa juonikuviot menivät niin absurdeiksi, ettei äitin mielestä niissä enää ollut vähääkään järkeä, eikä hän näin ollen jaksanut niitä katsoa. Äitin lukiessa lehtiä kommentteja tuli myös joskus harvoin, mutten muista kommenttien ikinä koskeneen esimerkiksi sitä, kuka artikkelin on kirjoittanut ja mistä tarkoitusperistä. Tosin onko minua tällaiset kommentit lapsena kiinnostaneetkaan ja siten jääneet mieleen... Iltasatuja meillä luettiin paljon ja kirjojen lukuun kannustettiin, mutta varsinkaan kaunokirjallisuuteen ei taidettu ikinä puuttua oikeastaan minkäänlaisella kommentoinnilla.

Kun meille joskus ikuisuuksien jälkeen (siis ku kaikil muil niinku oli jo) tuli PC taloon, sitäkin saimme käyttää suhteellisen vapaasti. Koneella käytettyä aikaa äiti kyllä rajasi, lähinnä niin, että saimme veljeni kanssa käyttää sitä yhtä paljon, emmekä kukkuneet koneella yömyöhään. Kone oli aina jonkin ohikulkureitin varrella, joten täyttä yksityisyyttä ei konetta käyttäessä ollut, mikä teininä tietysti ärsytti. Sen kummemmin äiti ei kuitenkaan valvonut sitä, mitä netissä teimme, ja sainkin pyöriä galtsuissa ja tsäteissä äitin pysyessä kaikesta autuaan tietämättömänä. Taisimme veljeni kanssa monesti opettaa äitille koneen ja netin käytön perusteita, jotka olimme itse oppineet koulussa ja kavereilla.

Kerran isoveljeni kuitenkin puuttui netinkäyttööni, kun jossakin tsätissä tuntematon ihminen alkoi avautua minulle itsemurha-ajatuksistaan. Veli näki keskustelumme (yritin siis jotenkin käännyttää tätä itsemurhaa hautovaa (vaikka mistä sen tietää kuinka tosissaan tämä tyyppi oli)) ja koki asian ilmeisesti liian vaikeaksi, asiaksi joka ei kuulu meille, kun hän, kerrankin veljeni, laverteli äidille, että "Laura yrittää netissä estää jotain tyyppiä tekemästä itsemurhaa!". En edes muista äitini reaktiota, mutta ilmeisesti hän ei ainakaan tullut keskeyttämään puuhiani, vaan ehkä ajatteli veljeni keksineen taas jonkun "hupsutuksen". Minä, kolme vuotta veljeäni nuorempana, taas yritin vakuuttaa äitiä, että ei täällä mitään ole ja piilotella tekemisiäni; kyllähän minä nyt tällaisesta tilanteesta itse selviän. Jälkeenpäin ajateltuna veljeni reaktio tuntuu todella terveeltä, mutta mikä minussa sitten oli vialla, kun en kokenut asiaa liian isona ja vastuullisena pienelle varhaisteinin mielelleni?

Käsittääkseni äidillä on ollut sama asenne mediaa kohtaan kuin hyvin hyvin monilla muillakin 80- ja 90-lukujen vanhemmilla: on joitakin asioita, jotka lapsilta pitää kieltää, ja toiset asiat taas kuuluvat nykypäivän arkeen, eikä niitä sen kummemmin kyseenalaisteta. Kaikkiin uusiin ilmiöihin ei jaksaisi millään tutustua, ja nämä uudetkin asiat voi sitten joko kieltää tai sallia. En tiedä tiesikö äiti meidän jutuistamme enemmän kuin luulenkaan, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei äiti tosiaan ollut kovin tietoinen esimerkiksi kuuntelemamme musiikin sanoituksista, siitä millaisia herutuskuvia galtsut alkoivat olla täynnä, tai että nettipelien pelaamisen lomassa oli helppo sopia treffejä tuntemattomien poikien kanssa.

Tästä mustavalkoisesta saa/ei saa -kasvupohjasta ja yksinäisestä MTV:n tuijotuksesta huolimatta media ei käsittääkseni päässyt lumoamaan minua niin, että olisin vain vastaanottanut kaiken ihaillen tai äidin opetuksien mukaan torjunut tietyt median eteen lataamat elementit, vaan näin monetkin ilmiöt omituisina tai naurettavina; tein mm. yläasteella parodiavideon hip hop -musiikkivideoista pahvisia Pamela-beibejä myöten, itse Snoop Doggia esittäen. Koen kyllä äitini yleisesti todella fiksuna ihmisenä ja maailman rakastavimpana äitinä, mikä varmasti jo itsessään antoi meille lapsille hyvät edellytykset kasvaa itsenäisiksi aikuisiksi, mutta olisiko koulu antanut nimenomaan mediakriittisyyteen jotenkin enemmän eväitä?

Kävin ala-asteeni 90-luvun puolivälissä ja lopussa, jolloin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007, 15) kuvaama mediakasvatuksen kehitysvaihe oli todellakin meidän koulussamme meneillään: tieto- ja viestintätekniikasta innostuttiin ja se haluttiin saada opetukseen mukaan. Varsinkin 3- ja 4-luokkien opettajani oli itse aikamoinen tietotekniikkahirmu, ja hänen kanssaan "ajoimme" ainakin jonkinlaisen atk-ajokortin, eli opettelimme tietotekniikan teoriaa ja käytäntöä oikein systemaattisesti. Teimme kuvankäsittelyllä jopa 3-luokan portfolioon hienot omannäköisemme kannet ja taisimmepa kokeeksi pyöräyttää omat kotisivutkin jollakin helppokäyttöisellä ohjelmalla. Painopiste oli siis paljolti mediateknologian opettamisessa.

Hirveästi muuta mediakasvatukseen liittyvää en ala-asteelta muistakaan. Äidinkielessä varmasti puhuttiin kirjoista ja niitä luettiin, mutten muista näkökulman olleen ikinä ainakaan kovin mediakriittinen. Joskus katsoimme luokan kanssa leffan, vaan enpä muista, että elokuvaa olisi yhdessä mitenkään puitu. Luultavasti televisio-ohjelmia/elokuvia käytettiin joskus opetustarkoituksessa, eli media oli opetuksen väline.

Ylä-asteella tietotekniikkaa käytettiin myöskin melko paljon opetuksen välineenä mm. kielten tunneilla, ja äidinkielen tai historian tunneilla saatettiin katsoa aiheesta kertovia elokuvia. Taisipa meillä olla (valinnainen?) atk-kurssikin, mutten siitä kyllä mitään muista. Äikästä muistuu mieleen myöskin sanomalehtiviikko, jolloin lehtiä tutkailtiin, mutta jälleen kerran yhteiskunnallinen ja eettinen näkökulma loisti hienosti poissaolollaan. Kuvistunneilla sitten päästiinkin oikein kunnolla harjoittelemaan median tuottamista, kun kerran mm. värkkäsimme mainokset kollaasimuotoon ja valinnaisella kurssilla pääsi tosiaan kuvaamaan ihan omia videoita - tämä oli itselleni ehkä mieluisin kurssi koko kouluhistoriani aikana, ja se todella antoi uutta näkökulmaa siihen, mitä kuluttamamme median toisella puolella tapahtuu, vaikkakaan en muista mitään yksittäisiä tajuntaan pamahtaneita oivalluksia.

Lukiosta tulee mieleen kaikista vähiten selkeää mediakasvatusta, vaikka tässä on ollut kaikista vähiten aikaa unohtaa... Ainakin videoita käytettiin opetuksen välineenä yhä edelleen. Äikässä varmaankin yritettiin saada meistä kaikinpuolin päteviä kirjoitetun median kuluttajia ja tuottajia, muttei siitäkään ole jäänyt mitään selkeitä yksityiskohtia mieleen. Kuviksessa taas saattoi olla pienimuotoista visuaalisen median arviointia, muttei mitään läpinäkyvää mediakasvatusta. Onkohan mediakasvatus siis ollut niin hyvin piilotettuna kaiken muun sekaan, ettei sitä vain ole huomannut, vai eikö sitä tosiaankaan pahemmin ole ollut?

Tämä historiikki tuntuu tukevan Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan huomiota siitä, että koska mediakasvatus on koulussa vain läpäisyaine eikä oma oppiaineensa, sen ottaminen opetukseen mukaan on monesti yksittäisten opettajien kiinnostuksen varassa (2007, 17). Eipä 1- ja 2-luokan ihana viisikymppinen opettajani ottanut tietotekniikkaa huomioon ihan yhtä vahvasti kuin 3- ja 4-luokan nuori miesopemme. Myös yläasteen kuvisopellamme tuntui olevan aivan erilainen ote meidän nuorten omaan mediantuottamiseen kuin lukiomme opettajilla. Toisaalta mediakasvatus on ollut koko minun kouluaikani kirjattuna äidinkielen ja kuvaamataidon opetussuunnitelmaan niin, että jonkinasteisesti se on aina ollut näissä aineissa mukana.

Kaiken kaikkiaan läpinäkyvä yhteiskunnallisen ja eettisen näkökulman huomioiva mediakasvatus on tuntunut pysyvän kouluympäristöstä visusti poissa. Mistä me nuoret sitten opimme jo varhain kyseenalaistamaan MTV:n eteen tuomaa maailmankuvaa? Ehkäpä tuo jenkkiräppäreiden valtaama silloinen maailmankuva olikin liian kaukana meidän suomalaislasten arjesta, ja siihen oli helpompi suhtautua ulkopuolisen silmin. Vaan miten on nyt, kun Snoop Dogg ei olekaan enää gansta-räppääjän prototyyppi, vaan meillä on oma Cheekimme ja MTV:n mainoksetkin ovat suomalaisia?

Vanhemmilta ei voi vaatia kasvatuksen asiantuntijuutta tai erityisen kriittistä maailmankuvaa; eikö siis koulun tulisi auttaa katsomaan kriittisesti juuri sitä, mikä on niin lähellä, etteivät edes vanhemmat sitä enää selkeästi näe, tai mistä vanhemmilla ei pahimmassa tapauksessa ole harmainta aavistustakaan?


Lähde: Kupiainen, R., Sintonen, S. ja Suoranta, J.: "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.