"Ei ole rajoja, ei ole häpeää" sanoin puhuessani Big Brotherista. Itse kukin voi tämän huomata pelkästään tätä yhtä ohjelmaa katsomalla, saati sitten tutkailemalla laajemmin televisio-ohjelmia, menestyviä blogeja tai lehtiä, ylipäätään julkisuudessa olevien ihmisten käytöstä ja yhteiskunnan reagointia tähän käytökseen. Sen huomaa myös seuratessaan monia nuoria "taviksia", joilla ei ole tiivistä suhdetta omaan sukuunsa tai johonkin muuhun vanhemmista ihmisistä koostuvaan yhteisöön. Heitä tosin yleensä sitoo oman vertaisyhteisönsä normit ja häpeänpelko tämän yhteisön silmissä.
Itseäni häpeänpelko estää tekemästä tiettyjä asioita, ja tällöin huomaan joka kerta ajattelevani asiaa sen kannalta, kuinka isovanhempani suhtautuisivat tekemisiini. En koe hyväksi sitä, että pysäytetään kehitys ainoastaan siksi, ettei tultaisi järkyttäneeksi vanhempien polvien maailmankuvaa, mutta jossain määrin häpeä myös auttaa meitä säilyttämään sen, mikä tässä vanhempien polvien maailmankuvassa on arvokasta ja toimivaa.
Nyt kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmelakin toteaa häpeän kadonneen.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
lauantai 21. marraskuuta 2009
Nykyajan gladiaattorit
Luinpa hetken mtv3.fi:n Viihde-sivuja. En taida hetkeen taas lukeakaan, sen verran masentuneeksi tuo teki. Tässä hieman tämän hetken suosituimpia otsikoita:
"Ohoh, BB-naiset kuumassa kimppasuihkussa täysin alasti, katso kaikki kuvat ja video!"
"Johnny Depp umpikännissä - jaksoi kuitenkin jakaa nimmareita - katso video"
"Diili-Heidi yllättää: Lehtolapsi Samuli Edelmannin kanssa"
"BB ampuu kovilla: Asukkaille näytetään rankkaa selkäänpuukotusta"
"Totuuden hetkessä paljastui: SM-tason miesvalmentaja tirkistelee joukkueensa naisia"
Jokaisesti otsikosta ja jutusta voisi vääntää omat parituntiset keskustelunsa, mutta yhteinen pointti näille kaikille on tämä: onko tämä todella viihdettä? Heitetään gladiaattori kehään ja katsotaan, kuinka kauan tämä säilyy hengissä leijonan raadeltavana. En millään ilveellä haluaisi uskoa, että ihminen ei olisi vuosituhansien aikana kehittynyt, mutta mitä muutakaan tästä voi päätellä?
"Ohoh, BB-naiset kuumassa kimppasuihkussa täysin alasti, katso kaikki kuvat ja video!"
"Johnny Depp umpikännissä - jaksoi kuitenkin jakaa nimmareita - katso video"
"Diili-Heidi yllättää: Lehtolapsi Samuli Edelmannin kanssa"
"BB ampuu kovilla: Asukkaille näytetään rankkaa selkäänpuukotusta"
"Totuuden hetkessä paljastui: SM-tason miesvalmentaja tirkistelee joukkueensa naisia"
Jokaisesti otsikosta ja jutusta voisi vääntää omat parituntiset keskustelunsa, mutta yhteinen pointti näille kaikille on tämä: onko tämä todella viihdettä? Heitetään gladiaattori kehään ja katsotaan, kuinka kauan tämä säilyy hengissä leijonan raadeltavana. En millään ilveellä haluaisi uskoa, että ihminen ei olisi vuosituhansien aikana kehittynyt, mutta mitä muutakaan tästä voi päätellä?
perjantai 20. marraskuuta 2009
Saako poikaystävää lyödä?
Tyttöjen väkivalta -kyselyyn vastanneista 12-18-vuotiaista tytöistä 40 prosentin mielestä saa. Tämän luin tämänpäiväisen Hesarin paperiversiosta, lyhennetty juttu on täällä. Syöjättäret eivät siis ole ainoastaan median myyttejä. Valitettavasti.
perjantai 23. lokakuuta 2009
It ain't over yet!
Höh, nytkö se kurssi sitten loppui. Hieman harmittaa, ettei enää ole olemassa yhteisöä, jonka kanssa mediakasvatuksesta voisi höpöttää; toki siitä voi yrittää kavereille avautua, mutteivät he kuitenkaan ihan yhtä kiinnostuneita ole... Olen joillekin opettajanaluille ja nuorille vanhemmille jopa mainostanut blogiani, mutta melkoisen heikoin tuloksin... :D Harmi myös sen puolesta, että varsinkin viimeiset kirjoitukset täytyi rykäistä tänne kaikki kerralla viime tipassa, mikä ei ihan ole blogin idean mukaista, eikä tässä vaiheessa kukaan ilmeisesti enää toisten blogeja seuraa, joten vuorovaikutus jäi nolliin.
Minun puolestani tämä kurssi olisi voinut hyvin levittäytyä kahdelle periodille, jotta blogeihin olisi voinut kirjoitella enemmänkin ja asioihin olisi ehtinyt syventyä paremmin, vaikka tietysti ymmärrän ettei se mediakasvatuskurssien kokonaisuuden kannalta olisi mahdollista... Itselle vain jäi sellainen olo, ettei kaikkia aiheita millään ehtinyt kunnolla märehtiä, kun piti samanaikaisesti juosta opetusharjoittelun luennoilta ja omilta harjoitustunneilta toisille ja suorittaa vielä opetettavan aineen opintojakin... Oma moka tietysti, mitäs otin niin paljon kursseja enkä suosiolla venytä opintojani kuuteen vuoteen.
Joka tapauksessa mediakasvatus on minusta sen verran mielenkiintoista, etten ole heti kyllä tätä blogia mihinkään kuoppaamassa! Katsotaan nyt, josko joskus olisi aikaa tänne pientä pohdintaa heittää, ja toivottavasti joku blogosfäärissä harhailija eksyisi niitä pohdintoja sitten lukemaankin!
Minun puolestani tämä kurssi olisi voinut hyvin levittäytyä kahdelle periodille, jotta blogeihin olisi voinut kirjoitella enemmänkin ja asioihin olisi ehtinyt syventyä paremmin, vaikka tietysti ymmärrän ettei se mediakasvatuskurssien kokonaisuuden kannalta olisi mahdollista... Itselle vain jäi sellainen olo, ettei kaikkia aiheita millään ehtinyt kunnolla märehtiä, kun piti samanaikaisesti juosta opetusharjoittelun luennoilta ja omilta harjoitustunneilta toisille ja suorittaa vielä opetettavan aineen opintojakin... Oma moka tietysti, mitäs otin niin paljon kursseja enkä suosiolla venytä opintojani kuuteen vuoteen.
Joka tapauksessa mediakasvatus on minusta sen verran mielenkiintoista, etten ole heti kyllä tätä blogia mihinkään kuoppaamassa! Katsotaan nyt, josko joskus olisi aikaa tänne pientä pohdintaa heittää, ja toivottavasti joku blogosfäärissä harhailija eksyisi niitä pohdintoja sitten lukemaankin!
Kuva vie voiton, jos kasiluokkalaiselta (tai yliopistolaiselta) kysytään
Samainen kasiluokkalainen oppilaani, josta äskeisessä merkinnässänikin puhuin, kertoi tänään lukevansa uutisia lähes ainoastaan Iltalehden nettisivuilta. Kun yritin selvittää, miksi juuri sieltä, ja kuinka iltapäivälehdet ja esimerkiksi Helsingin Sanomat eroavat toisistaan, poika nosti esiin Iltalehden visuaalisuuden: nettisivut ovat täynnä kuvia ja videoita, Hesari on (kuulemma) pelkkää tylsää tekstiä. Kuka nyt jaksaisi lukea sivutolkulla asiallista tekstiä, jos tarjolla on tarinankerrontaa kuvamuodossa?
Kuten Sirkka Laitinen toteaa artikkelissaan "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta" (2007, 61), nuoret eivät noin vain luonnostaan opi lukemaan kuvaa syvällisesti, vaan kuvalukutaitoa täytyy heille opettaa. Olin hieman huolestunut oppilaani kommentista Iltalehden kiinnostavuudesta; keskustelussamme kävi ilmi, että eihän hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi, miksi Iltalehti sitten käyttää visuaalista materiaalia Hesaria enemmän, mitä kuvilla yritetään saada aikaan, ja veikkaisin, ettei oppilaani ole miettinyt myöskään kuvien rajausta, kuvakulmia, tai muita teknisiä vaikuttamisen keinoja.
Itse muistan nyt omilla äidinkielen ja kuviksen tunneillani puhuttaneen kuvalukutaidosta, siitä kuinka kuva rakentuu ja kuinka lukijan oletetaan kuva lukevan. Vaan kun mietin nykypäivän kuvanlukemistani, ei kriittisyys ja pohdiskelu ole todellakaan aina läsnä. Maailmamme on niin pullollaan kuvia, että lieneisi aika mahdotontakin säilyttää mielenterveytensä, jos alkaisi jokaista kohtaamaansa kuvaa arvioimaan. Tämä ei tietysti ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus olisi ymmärtää yleisiä mekanismeja, ja yrittää pitää nämä takaraivossaan arjen läpi luoviessaan.
Vaikka Sirkka Laitinen sanookin, ettei kuvaa ole helppo vastaanottaa (2007, 61), rohkenen olla eri mieltä. Se on kyllä totta, että kuvan katsominen ei vielä takaa kuvan ymmärtämistä, mutta ilman sen syvällisempää ymmärtämistäkin kuva on helppo nimenomaan VASTAANOTTAA. Kuva vaikuttaa, vaikkemme tietäisikään, miksi ja miten se vaikuttaa. Iltapäivälehtien kannet ovat kuvia pullollaan, koska näihin ärsykkeisiin ihmisten on helpompi reagoida nopeasti ja voimakkaasti kuin tekstiin, ja näin lehdestä kiinnostutaan herkemmin. Itsekin huomaan sanomalehteä lukiessani ensin skannaavani kuvat läpi ja hakeutuvani mielenkiintoisimman perusteella tekstin ääreen; paitsi jos aukeama on täynnä kuvia, kuten mainoksia, jolloin yksittäiset kuvat eivät massasta enää niinkään erotu.
Tämä kuvien kiinnostavuuden ylivoima tekstiin nähden on varsin ymmärrettävää ihan senkin pohjalta, että esittävä kuvahan on ihmiselle paljon luonnollisempi tapa olla tässä maailmassa, kuin abstraktien merkkirivien dekryptaaminen eli tekstin lukeminen. Tämä on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi dokumentin katsominen vaikuttaa itselleni aina kiinnostavammalta kuin samasta aiheesta kirjoitetun artikkelin lukeminen; etenkin, jos kyse on monisataasivuisesta kirjasta. Kuvat voisivat myös tukea eli Laitisen sanoin "kuvittaa" (2007, 65) akateemisia kirjoituksia (=tenttikirjoja) paljon nykyistä enemmän, jolloin asioita voisi olla helpompi hahmottaa ja ne jäisivät paremmin mieleen. Toki ymmärrän tähän liittyvät ongelmat, kuten sen ettei vaikkapa tutkimuksen tekijällä yksinkertaisesti ole aiheesta omaa kuvamateriaalia, eikä ulkopuolisen kuvamateriaalin käyttäminen ole suoraviivaista eikä aina tarkoituksenmukaistakaan. Silti ihmettelin esimerkiksi Ranskan historiasta kertovaa opusta, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa edes alati muuttuvista Ranskan valtion rajoista; tämä olisi huomattavasti auttanut omaksumaan tietoa, joka jäi pelkkänä tekstinä mieleen vain epämääräisenä paikannimien kimppuna. (Onneksi tajusin kuitenkin tässä yhteydessä käyttää Wikipediaa hyväkseni...)
Visuaalisuudessa on siis paljon hyvää ja käyttökelpoista, kunhan sitä visuaalisuutta vain osaa käyttää oikein, ja ymmärtää kuinka muut sitä käyttävät. Ja vaikka kuinka ymmärtäisikin, taitaa nykymaailman kuvaähkyssä verkkokalvoillemme ikuistua sellaiset määrät materiaalia, jota emme välttämättä edes kuviksi tunnista, että kuvat vaikuttavat joka tapauksessa meihin kaikkiin lukemattomilla tiedostamattomilla tavoilla. Onneksi kaikki tämä vaikuttaminen ei kuitenkaan ole mitään maailmaa tuhoavaa, vaan myös normaalia ja positiivistakin vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Lähde: Laitinen, Sirkka: "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
Kuten Sirkka Laitinen toteaa artikkelissaan "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta" (2007, 61), nuoret eivät noin vain luonnostaan opi lukemaan kuvaa syvällisesti, vaan kuvalukutaitoa täytyy heille opettaa. Olin hieman huolestunut oppilaani kommentista Iltalehden kiinnostavuudesta; keskustelussamme kävi ilmi, että eihän hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi, miksi Iltalehti sitten käyttää visuaalista materiaalia Hesaria enemmän, mitä kuvilla yritetään saada aikaan, ja veikkaisin, ettei oppilaani ole miettinyt myöskään kuvien rajausta, kuvakulmia, tai muita teknisiä vaikuttamisen keinoja.
Itse muistan nyt omilla äidinkielen ja kuviksen tunneillani puhuttaneen kuvalukutaidosta, siitä kuinka kuva rakentuu ja kuinka lukijan oletetaan kuva lukevan. Vaan kun mietin nykypäivän kuvanlukemistani, ei kriittisyys ja pohdiskelu ole todellakaan aina läsnä. Maailmamme on niin pullollaan kuvia, että lieneisi aika mahdotontakin säilyttää mielenterveytensä, jos alkaisi jokaista kohtaamaansa kuvaa arvioimaan. Tämä ei tietysti ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus olisi ymmärtää yleisiä mekanismeja, ja yrittää pitää nämä takaraivossaan arjen läpi luoviessaan.
Vaikka Sirkka Laitinen sanookin, ettei kuvaa ole helppo vastaanottaa (2007, 61), rohkenen olla eri mieltä. Se on kyllä totta, että kuvan katsominen ei vielä takaa kuvan ymmärtämistä, mutta ilman sen syvällisempää ymmärtämistäkin kuva on helppo nimenomaan VASTAANOTTAA. Kuva vaikuttaa, vaikkemme tietäisikään, miksi ja miten se vaikuttaa. Iltapäivälehtien kannet ovat kuvia pullollaan, koska näihin ärsykkeisiin ihmisten on helpompi reagoida nopeasti ja voimakkaasti kuin tekstiin, ja näin lehdestä kiinnostutaan herkemmin. Itsekin huomaan sanomalehteä lukiessani ensin skannaavani kuvat läpi ja hakeutuvani mielenkiintoisimman perusteella tekstin ääreen; paitsi jos aukeama on täynnä kuvia, kuten mainoksia, jolloin yksittäiset kuvat eivät massasta enää niinkään erotu.
Tämä kuvien kiinnostavuuden ylivoima tekstiin nähden on varsin ymmärrettävää ihan senkin pohjalta, että esittävä kuvahan on ihmiselle paljon luonnollisempi tapa olla tässä maailmassa, kuin abstraktien merkkirivien dekryptaaminen eli tekstin lukeminen. Tämä on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi dokumentin katsominen vaikuttaa itselleni aina kiinnostavammalta kuin samasta aiheesta kirjoitetun artikkelin lukeminen; etenkin, jos kyse on monisataasivuisesta kirjasta. Kuvat voisivat myös tukea eli Laitisen sanoin "kuvittaa" (2007, 65) akateemisia kirjoituksia (=tenttikirjoja) paljon nykyistä enemmän, jolloin asioita voisi olla helpompi hahmottaa ja ne jäisivät paremmin mieleen. Toki ymmärrän tähän liittyvät ongelmat, kuten sen ettei vaikkapa tutkimuksen tekijällä yksinkertaisesti ole aiheesta omaa kuvamateriaalia, eikä ulkopuolisen kuvamateriaalin käyttäminen ole suoraviivaista eikä aina tarkoituksenmukaistakaan. Silti ihmettelin esimerkiksi Ranskan historiasta kertovaa opusta, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa edes alati muuttuvista Ranskan valtion rajoista; tämä olisi huomattavasti auttanut omaksumaan tietoa, joka jäi pelkkänä tekstinä mieleen vain epämääräisenä paikannimien kimppuna. (Onneksi tajusin kuitenkin tässä yhteydessä käyttää Wikipediaa hyväkseni...)
Visuaalisuudessa on siis paljon hyvää ja käyttökelpoista, kunhan sitä visuaalisuutta vain osaa käyttää oikein, ja ymmärtää kuinka muut sitä käyttävät. Ja vaikka kuinka ymmärtäisikin, taitaa nykymaailman kuvaähkyssä verkkokalvoillemme ikuistua sellaiset määrät materiaalia, jota emme välttämättä edes kuviksi tunnista, että kuvat vaikuttavat joka tapauksessa meihin kaikkiin lukemattomilla tiedostamattomilla tavoilla. Onneksi kaikki tämä vaikuttaminen ei kuitenkaan ole mitään maailmaa tuhoavaa, vaan myös normaalia ja positiivistakin vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Lähde: Laitinen, Sirkka: "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
torstai 22. lokakuuta 2009
Sinisilmäinen tekniikkatumpelo
Medialukutaito - kaiken tämän paasauksen jälkeen maailman pelastavasta kriittisyydestä ja omilla avoilla ajattelusta tekisi mieli todeta, että olen medialukutaitoinen. Että osaan käyttää mediaa, arvioida mediaa kriittisesti ja ymmärtää mediakulttuurin ilmiöitä. Tiettyjä medioita osaankin käyttää, sekä teknisesti että omien tarpeideni mukaiseen itseilmaisuun, tiettyjä mediaesityksiä osaan pohtia kriittisesti ja pyrin yleisesti ymmärtämään mediakulttuurin ilmiöitä.
Vaan entäs kun mennään yksityiskohtiin, ja etenkin tekniikan maailmaan? Tekniikka ei itseisarvoisesti kiinnosta minua, ja olen hyvin laiska opettelemaan uusien laitteiden ja ohjelmien käyttöä. Onneksi insinöörimieheni pitää taloutemme vimpaimista huolen, ja ehkä myöskin minut edes joten kuten ajan tasalla nykymaailman menosta. Valitettavasti tämä tekninen laiskuus vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, etten omista kännykkää jolla voi katsoa bussimatkalla elokuvia. Se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiini ja jopa tietoturvallisuuteeni.
Ystäväni ovat saaneet minut houkuteltua jo kahteen sosiaaliseen mediaan mukaan: Livejournaliin ja Facebookiin. Kumpaankaan en sitten niin millään olisi jaksanut alun perin tutustua ja opetella niitä käyttämään; valitettavasti kumpainenkin media oli välttämätön sille, että pystyin seuraamaan ystävieni elämää. Nyt olen onnellinen tästä pakko-opettelusta, sillä etenkin Facebook on osoittaunut aivan ylivertaiseksi yhteydenpitovälineeksi.
Harmi vain, että laiskuuteni ei ole kadonnut minnekään. Kun Facebookiin liityin, selvitin kyseisestä sivustosta vain kaikkein välttämättömimmän rekisteröitymistä ajatellen. En selvittänyt, kuka sivustoa ylläpitää, miksi he sitä ylläpitävät, ja mitä tiedoilleni tapahtuu, kun luovutan ne sivustolle. Naiiviuttani selittää ainakin se, että oli helppoa luottaa ystävään, jolla oli jo kyseisestä paikasta kokemuksia, ja vanhana Irc-galleria-veteraanina (tämän toimintaperiaatteet tunsin) oli myös helppo siirtyä sen kummempia ajattelematta uuteen samantyyliseen paikkaan.
Suurin selitys sinisilmäiselle toiminnalleni on kuitenkin ajattelemattomuus. En yksinkertaisesti ajatellut. Luotin johonkin, mitä en lainkaan tuntenut, luotin ehkä yhteiskuntaan; en tiedä. Joka tapauksessa jälkikäteen ajateltuna toimintani vaikuttaa todella typerältä: kerroin sivustolla itsestäni lähes kaiken henkilötunnuksia sun muita lukuunottamatta. Jos jotakin olen Facebookia käyttäessäni pohtinut, on se ollut se kuva, jonka itsestäni profiiliani tarkasteleville välitän; tämän suhteen tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole keneltäkään mitään piiloteltavaa, vaan minun puolestani kuka tahansa saa tietää poliittisen vakaumukseni ja nähdä typeriä naamanvääntelykuvia.
Sittemmin olen suorastaan hämmästynyt havaitessani, kuinka Facebook käyttääkin tietojani hyväkseen. "Oletko 23-vuotias ja tykkäät pizzasta?" En ollut ikinä ajatellut tätä mahdollisuutta. Vaan mitäpä muutakaan sivusta minulta haluaisi, kuin hyötyä minusta? Myydä minulle jotakin. Hakkerit yrittävät jopa kavereikseni naamioituneina vahingoittaa konettani tai kalastella tietojani. Jotkut eivät suostu liittymään Facebookiin ollenkaan, koska eivät tiedä mitä Facebook heidän tiedoillaan tekisi. Vielä vähän aikaa sitten vain hymähtelin näille peloille ja ajattelin, että tuskin kyseessä mikään suuri salaliitto on, eiköhän tuo kuitenkin ole ihan turvallista. Vaan mistä minä oikeasti voin tietää onko se turvallista? Senkö takia, että miljoonat ihmiset sitä käyttävät, eikä heiltä ole vielä anastettu heidän henkilöllisyyksiään Facebookin toimesta? Uusia ongelmia kuitenkin putkahtelee esiin jatkuvasti, eikä kukaan voi tietää, millä tavalla joku vielä keksii tätä sosiaalista mediaa hyväksikäyttää.
Kun asiaa oikein ajattelen, naiiviuteni harmittaa minua. Se ei koske pelkästään Facebookia, vaan muitakin tietoturvallisuusasioita ja yleisesti nettikäyttäytymistä. En sentään niin eilisen teereen poika ole, että lähettäisin sähköpostilla tietojani kalastelevalle salasanan pankkipalveluihini, mutta olin aika vähällä laittaa pankilleni sähköpostitse henkilötunnukseni. Suurin ongelma on siinä, etten tiedä ja käsitä kaikkea: en ymmärrä täysin tietoverkkojen toimintaa, en tiedä, missä on riskejä ja kuinka niitä välttää.
Tänään kasiluokkalainen oppilaani sanoi minulle, että "kyllähän kaikki nuoret nyt nettiä osaa käyttää". Oli pakko hieman selventää asiaa, että ei se tekninen perusosaaminen ole kaikki tarvittava osaaminen. Kerroin hänelle mm. kurssin luennolla mainitusta tutkimuksesta, jonka mukaan lapset pitävät luotettavina nettisivuina sivuja, jotka NÄYTTÄVÄT virallisilta; eihän tämä kuitenkaan takaa vielä yhtään mitään. Medialukutaito vaatii niin paljon: pitää olla teknistä osaamista, pitää ymmärtää sen teknisen maailman toimintaa, pitää olla lähdekritiikkiä, pitää ymmärtää markkinatalouden mekanismeja ym. ym.
Jos kaikki opettajat ovat vastuussa mediakasvatuksesta, toivon, että tietyille mediakasvatuksen osa-alueille olisi kuitenkin omat kasvattajansa: minä en ainakaan osaa opastaa oppilaitani tekniikan maailmaan, mutta toivottavasti ATK-opetus on päivitetty nykymaailman haasteita vastaavaksi.
Vaan entäs kun mennään yksityiskohtiin, ja etenkin tekniikan maailmaan? Tekniikka ei itseisarvoisesti kiinnosta minua, ja olen hyvin laiska opettelemaan uusien laitteiden ja ohjelmien käyttöä. Onneksi insinöörimieheni pitää taloutemme vimpaimista huolen, ja ehkä myöskin minut edes joten kuten ajan tasalla nykymaailman menosta. Valitettavasti tämä tekninen laiskuus vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, etten omista kännykkää jolla voi katsoa bussimatkalla elokuvia. Se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiini ja jopa tietoturvallisuuteeni.
Ystäväni ovat saaneet minut houkuteltua jo kahteen sosiaaliseen mediaan mukaan: Livejournaliin ja Facebookiin. Kumpaankaan en sitten niin millään olisi jaksanut alun perin tutustua ja opetella niitä käyttämään; valitettavasti kumpainenkin media oli välttämätön sille, että pystyin seuraamaan ystävieni elämää. Nyt olen onnellinen tästä pakko-opettelusta, sillä etenkin Facebook on osoittaunut aivan ylivertaiseksi yhteydenpitovälineeksi.
Harmi vain, että laiskuuteni ei ole kadonnut minnekään. Kun Facebookiin liityin, selvitin kyseisestä sivustosta vain kaikkein välttämättömimmän rekisteröitymistä ajatellen. En selvittänyt, kuka sivustoa ylläpitää, miksi he sitä ylläpitävät, ja mitä tiedoilleni tapahtuu, kun luovutan ne sivustolle. Naiiviuttani selittää ainakin se, että oli helppoa luottaa ystävään, jolla oli jo kyseisestä paikasta kokemuksia, ja vanhana Irc-galleria-veteraanina (tämän toimintaperiaatteet tunsin) oli myös helppo siirtyä sen kummempia ajattelematta uuteen samantyyliseen paikkaan.
Suurin selitys sinisilmäiselle toiminnalleni on kuitenkin ajattelemattomuus. En yksinkertaisesti ajatellut. Luotin johonkin, mitä en lainkaan tuntenut, luotin ehkä yhteiskuntaan; en tiedä. Joka tapauksessa jälkikäteen ajateltuna toimintani vaikuttaa todella typerältä: kerroin sivustolla itsestäni lähes kaiken henkilötunnuksia sun muita lukuunottamatta. Jos jotakin olen Facebookia käyttäessäni pohtinut, on se ollut se kuva, jonka itsestäni profiiliani tarkasteleville välitän; tämän suhteen tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole keneltäkään mitään piiloteltavaa, vaan minun puolestani kuka tahansa saa tietää poliittisen vakaumukseni ja nähdä typeriä naamanvääntelykuvia.
Sittemmin olen suorastaan hämmästynyt havaitessani, kuinka Facebook käyttääkin tietojani hyväkseen. "Oletko 23-vuotias ja tykkäät pizzasta?" En ollut ikinä ajatellut tätä mahdollisuutta. Vaan mitäpä muutakaan sivusta minulta haluaisi, kuin hyötyä minusta? Myydä minulle jotakin. Hakkerit yrittävät jopa kavereikseni naamioituneina vahingoittaa konettani tai kalastella tietojani. Jotkut eivät suostu liittymään Facebookiin ollenkaan, koska eivät tiedä mitä Facebook heidän tiedoillaan tekisi. Vielä vähän aikaa sitten vain hymähtelin näille peloille ja ajattelin, että tuskin kyseessä mikään suuri salaliitto on, eiköhän tuo kuitenkin ole ihan turvallista. Vaan mistä minä oikeasti voin tietää onko se turvallista? Senkö takia, että miljoonat ihmiset sitä käyttävät, eikä heiltä ole vielä anastettu heidän henkilöllisyyksiään Facebookin toimesta? Uusia ongelmia kuitenkin putkahtelee esiin jatkuvasti, eikä kukaan voi tietää, millä tavalla joku vielä keksii tätä sosiaalista mediaa hyväksikäyttää.
Kun asiaa oikein ajattelen, naiiviuteni harmittaa minua. Se ei koske pelkästään Facebookia, vaan muitakin tietoturvallisuusasioita ja yleisesti nettikäyttäytymistä. En sentään niin eilisen teereen poika ole, että lähettäisin sähköpostilla tietojani kalastelevalle salasanan pankkipalveluihini, mutta olin aika vähällä laittaa pankilleni sähköpostitse henkilötunnukseni. Suurin ongelma on siinä, etten tiedä ja käsitä kaikkea: en ymmärrä täysin tietoverkkojen toimintaa, en tiedä, missä on riskejä ja kuinka niitä välttää.
Tänään kasiluokkalainen oppilaani sanoi minulle, että "kyllähän kaikki nuoret nyt nettiä osaa käyttää". Oli pakko hieman selventää asiaa, että ei se tekninen perusosaaminen ole kaikki tarvittava osaaminen. Kerroin hänelle mm. kurssin luennolla mainitusta tutkimuksesta, jonka mukaan lapset pitävät luotettavina nettisivuina sivuja, jotka NÄYTTÄVÄT virallisilta; eihän tämä kuitenkaan takaa vielä yhtään mitään. Medialukutaito vaatii niin paljon: pitää olla teknistä osaamista, pitää ymmärtää sen teknisen maailman toimintaa, pitää olla lähdekritiikkiä, pitää ymmärtää markkinatalouden mekanismeja ym. ym.
Jos kaikki opettajat ovat vastuussa mediakasvatuksesta, toivon, että tietyille mediakasvatuksen osa-alueille olisi kuitenkin omat kasvattajansa: minä en ainakaan osaa opastaa oppilaitani tekniikan maailmaan, mutta toivottavasti ATK-opetus on päivitetty nykymaailman haasteita vastaavaksi.
She became a maneater
Mihin katosi metsän siimeksessä lintuvertauksia viljellyt kukkaistyttö? Milloin lyhyellä kouluhameella ja napapaidalla lakkasi olemasta shokkiarvoa? Mitä tapahtui punatukkaiselle kolumbialaiselle taiteilijalle, joka teki omaa juttuaan? Hipistä on tullut Maneater, koulutytöstä Toxic ja taiteilijasta She Wolf. Onko tämä mahtava uusi supersankarisarjis? Valitettavasti ei.
Tämä on se maailma, jossa elämme. Meitä pommitetaan kertomuksilla naisista, jotka ovat "vapautuneet vuosituhantisen sorron ikeestä": moderni nainen on vahva, itsenäinen ja oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa herra (tällekään sanalle ei vielä ole tasa-arvoista vastinetta!). Mutta tätä musiikkivideoiden, mainosten ja elokuvien ihannenaista voisi kuvailla myös sanoilla alistava, väkivaltainen ja omaa vartaloaan sekä seksuaalisuuttaan myyvä.
Oletteko viime aikoina katsoneet MTV:tä? Entä oletteko nähneet Disneyn elokuvia? Kummassakin, ehkä lähes vastakkaisessa maailmassa voi huomata täysin saman ilmiön: feminismi on mennyt överiksi. On täysin normaalia, että ihmisryhmä, joka on pitkään ollut altavastaajan roolissa, vetää homman liiallisuuksiin päästessään kuopastaan ylös. Kun naisten yhteiskunnallista asemaa on parannettu sekä päättäjien taholta että uusien sukupolvien asenteissa, yhteiskuntamme on luonut naiselle uuden roolin. Tähän rooliin kuuluu osaltaan se, että nykynainen voi tehdä kaikkea sitä, mitä miehet ennen tekivät - ehkä jopa niitä asioita, jotka olivat väärin naisia kohtaan. Liekö kyse osaksi tarpeesta kostaa menneiden sukupolvien vääryydet?
Nykynainen saa yhteiskunnassamme tehdä paljon sellaista, mitä mies ei saa: jos nainen läimäyttää baarissa miestä takamukselle, miehen kuuluu kestää se, ja olla siitä jopa hyvillään; jos nainen läimäyttää poikaystäväänsä poskelle, siihen oli varmasti "hyvä syy", ja "sehän oli sille sialle ihan oikein". Ajatusleikki auttaa aina huomaamaan sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään itsestäänselvänä: kun ensi kerran näette Anna Puun musiikkivideon, jossa hän tiputtaa eksänsä parvekkeelta ja vie tämän sen jälkeen mattoon käärittynä roskiin, kääntäkää miehen ja naisen roolit päikseen. Miksi Lady Gagan Paparazzi-videossa tuomitaan poikaystävä, joka yrittää hyötyä kuuluisasta tyttöystävästään, mutta pidetään sankarina naista, joka loppujen lopuksi myrkyttää pyrkyripoikaystävänsä? Kaikkein mielenkiintoisin mediakertomus on ehkä kuitenkin Disneyn uudehko animaatio Wall-E: siinä poikarobotti ihastuu tyttörobottiin, joka yrittää jatkuvasti tappaa tämän. Poika seuraa tyttöä ihastuksesta sokeana tästä huolimatta, ja vaikkei tyttö enää elokuvan edetessä yritä tappaa poikaa, käyttäytyy hän siltikin poikaa kohden hyvin penseästi ja alistavasti. Olisiko Disney julkaissut elokuvan, jossa tyttö rakastuu poikaan, joka kohtelee tyttöä huonosti ja väkivaltaisesti lähes alusta loppuun?
Kaksinaismoralismin ja väkivaltaisuuden lisäksi nykyajan ihannenaista kuvaa vahva seksuaalisuuden esilletuonti. Sekä naiset itse että markkinoinnin ammattilaiset ovat huomanneet, kuinka erityisesti naisen seksuaalisuutta voi käyttää hyväkseen. Tätähän naiset ovat toki aina tehneet, tienatakseen rahaa tai saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi. Nykymaailmassa ilmiö vain on laajentunut niin valtavaksi, ettei oikeastaan tule mieleen ketään, joka EI voisi hyötyä naisen seksuaalisuudesta. Enää hyötyjä ei ole pelkästään nainen ja tämän lähipiiri, vaan valtava koneisto, yleensä tarkoituksenaan myydä jotakin. Nainen itse voi ajatella - kuten Missy Elliotin biisissä Work it sanotaan: "girls girls get that cash, just make sure you ahead of the game" - että seksuaalisuuttaan voi ja pitää käyttää hyväkseen, ja että nainen on tämän kaupan voittaja. Vaan onko oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa myyminen kuitenkaan siitä saadun rahallisen hyödyn arvoista?
Lopputuloksena maailmamme on täynnä naiskuvia, jossa nainen alistaa miestä joko henkisesti, fyysisesti, tai jopa seksuaalisesti, ja nämä naiskuvat saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän lisäksi osakseen suoraa ihailuakin. Feministit ihastelevat Lily Allenia, joka ei myy musiikkiaan seksillä, vaan sen sijaan palkkaa jengin mukiloimaan eksänsä musavideollaan. Kun pornotähtiä jäljittelevä Shakira laulaa sisäisestä pedostaan, joka saalistaa yöllä itselleen toyboyta ja palaa videolla saalisretken päätteeksi oman poikaystävänsä kainaloon nukkumaan, suuret massat laulavat mukana ja nappaavat tanssilattialle videolta pari vinkkiä. Nytkö olemme saavuttaneet sukupuolten välisen tasa-arvon? Vai olisiko aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa kukaan ei alistaisi enää ketään?
Mikä on sitten nykymiehen rooli? Se tuntuu suureksi osaksi määräytyvän naisen roolin mukaan: nainen määrää, mies kuuntelee; nainen on vahva, mies on heikko; nainen alistaa, mies alistuu. Toki mediassa on miehelle vielä hyvin monta muutakin roolia: yleensä miesräppäreiden videoilla mies on tekijä, nainen on (seksuaalinen) objekti, ja Batman ja James Bond näyttävät väkivaltaisen machosankarin mallia. On mielenkiintoista seurata, tulevatko vanhan maailman machohahmot katoamaan kokonaan vai vain muuttamaan muotoaan; sellaisenaan ne tuskin pystyvät kauan sinnittelemään, mistä onkin elokuvarintamalla jo viitteitä.
Mediahan ei itsessään ole tässä kaikessa ongelma: ongelma on yhteiskunta, jota media peilaa. Kun kurssilla kysyttiin, mistä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiöstä olen huolestunut, oli homma selvä: olen huolestunut niistä mediakertomuksista, jotka vahvistavat yhteiskunnan vääristyneitä ajatusmalleja, ja joita nuorten maailma tulvii. Jos Shakiran musiikkivideo She Wolf olisi julkistettu kaksikymmentä tai jopa kymmenen vuotta sitten, yhteiskunta olisi älähtänyt; ehkäpä MTV ei jopa olisi näyttänyt sitä. Nykypäivän vastaanotto oli osittain hämmentynyt, mutta suurimmalle osalle video oli yksi muiden joukossa; tämä kertoo sekä hyvin nopeassa ajassa tapahtuneesta turtumisesta yhä voimakkaampaan seksuaaliseen kuvastoon, että kaksinaismoralismin juurtumisesta yhteiskuntaamme.
Kun mistä tahansa tulee yhteiskunnassa normi, asiaa olisi syytä syynätä tarkemmin. Kuten olen ennenkin blogissani todennut, ainoa tehokas keino lasten ja nuorten "suojelemiseen" "vääränlaista" (eli itse kunkin mielestä haitallista) sosiaalistamista vastaan taitaa olla näiden kasvattaminen kriittisiksi, kyseenalaistaviksi, omia aivojaan käyttäviksi ihmisiksi. Vaikka voi tuntua hankalalta samalla opettaa lapsia uskomaan auktoriteettia eli kasvattajaa, ja samanaikaisesti kyseenalaistamaan kaiken, pyrkimyksenä pitäisi aina olla lapsen vähittäinen kasvu itsenäisyyteen - omasta mielestäni itsenäisyyteen lähes kaikista auktoriteeteista. Auktoriteettien sijaan ihmisen elämän ohjeistajaksi pitäisi saada sisäsyntyinen empatia ja halu parempaan; siitä, onko tämä millään muotoa mahdollista, ei minulla ole mitään käsitystä.
Tämä on se maailma, jossa elämme. Meitä pommitetaan kertomuksilla naisista, jotka ovat "vapautuneet vuosituhantisen sorron ikeestä": moderni nainen on vahva, itsenäinen ja oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa herra (tällekään sanalle ei vielä ole tasa-arvoista vastinetta!). Mutta tätä musiikkivideoiden, mainosten ja elokuvien ihannenaista voisi kuvailla myös sanoilla alistava, väkivaltainen ja omaa vartaloaan sekä seksuaalisuuttaan myyvä.
Oletteko viime aikoina katsoneet MTV:tä? Entä oletteko nähneet Disneyn elokuvia? Kummassakin, ehkä lähes vastakkaisessa maailmassa voi huomata täysin saman ilmiön: feminismi on mennyt överiksi. On täysin normaalia, että ihmisryhmä, joka on pitkään ollut altavastaajan roolissa, vetää homman liiallisuuksiin päästessään kuopastaan ylös. Kun naisten yhteiskunnallista asemaa on parannettu sekä päättäjien taholta että uusien sukupolvien asenteissa, yhteiskuntamme on luonut naiselle uuden roolin. Tähän rooliin kuuluu osaltaan se, että nykynainen voi tehdä kaikkea sitä, mitä miehet ennen tekivät - ehkä jopa niitä asioita, jotka olivat väärin naisia kohtaan. Liekö kyse osaksi tarpeesta kostaa menneiden sukupolvien vääryydet?
Nykynainen saa yhteiskunnassamme tehdä paljon sellaista, mitä mies ei saa: jos nainen läimäyttää baarissa miestä takamukselle, miehen kuuluu kestää se, ja olla siitä jopa hyvillään; jos nainen läimäyttää poikaystäväänsä poskelle, siihen oli varmasti "hyvä syy", ja "sehän oli sille sialle ihan oikein". Ajatusleikki auttaa aina huomaamaan sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään itsestäänselvänä: kun ensi kerran näette Anna Puun musiikkivideon, jossa hän tiputtaa eksänsä parvekkeelta ja vie tämän sen jälkeen mattoon käärittynä roskiin, kääntäkää miehen ja naisen roolit päikseen. Miksi Lady Gagan Paparazzi-videossa tuomitaan poikaystävä, joka yrittää hyötyä kuuluisasta tyttöystävästään, mutta pidetään sankarina naista, joka loppujen lopuksi myrkyttää pyrkyripoikaystävänsä? Kaikkein mielenkiintoisin mediakertomus on ehkä kuitenkin Disneyn uudehko animaatio Wall-E: siinä poikarobotti ihastuu tyttörobottiin, joka yrittää jatkuvasti tappaa tämän. Poika seuraa tyttöä ihastuksesta sokeana tästä huolimatta, ja vaikkei tyttö enää elokuvan edetessä yritä tappaa poikaa, käyttäytyy hän siltikin poikaa kohden hyvin penseästi ja alistavasti. Olisiko Disney julkaissut elokuvan, jossa tyttö rakastuu poikaan, joka kohtelee tyttöä huonosti ja väkivaltaisesti lähes alusta loppuun?
Kaksinaismoralismin ja väkivaltaisuuden lisäksi nykyajan ihannenaista kuvaa vahva seksuaalisuuden esilletuonti. Sekä naiset itse että markkinoinnin ammattilaiset ovat huomanneet, kuinka erityisesti naisen seksuaalisuutta voi käyttää hyväkseen. Tätähän naiset ovat toki aina tehneet, tienatakseen rahaa tai saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi. Nykymaailmassa ilmiö vain on laajentunut niin valtavaksi, ettei oikeastaan tule mieleen ketään, joka EI voisi hyötyä naisen seksuaalisuudesta. Enää hyötyjä ei ole pelkästään nainen ja tämän lähipiiri, vaan valtava koneisto, yleensä tarkoituksenaan myydä jotakin. Nainen itse voi ajatella - kuten Missy Elliotin biisissä Work it sanotaan: "girls girls get that cash, just make sure you ahead of the game" - että seksuaalisuuttaan voi ja pitää käyttää hyväkseen, ja että nainen on tämän kaupan voittaja. Vaan onko oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa myyminen kuitenkaan siitä saadun rahallisen hyödyn arvoista?
Lopputuloksena maailmamme on täynnä naiskuvia, jossa nainen alistaa miestä joko henkisesti, fyysisesti, tai jopa seksuaalisesti, ja nämä naiskuvat saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän lisäksi osakseen suoraa ihailuakin. Feministit ihastelevat Lily Allenia, joka ei myy musiikkiaan seksillä, vaan sen sijaan palkkaa jengin mukiloimaan eksänsä musavideollaan. Kun pornotähtiä jäljittelevä Shakira laulaa sisäisestä pedostaan, joka saalistaa yöllä itselleen toyboyta ja palaa videolla saalisretken päätteeksi oman poikaystävänsä kainaloon nukkumaan, suuret massat laulavat mukana ja nappaavat tanssilattialle videolta pari vinkkiä. Nytkö olemme saavuttaneet sukupuolten välisen tasa-arvon? Vai olisiko aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa kukaan ei alistaisi enää ketään?
Mikä on sitten nykymiehen rooli? Se tuntuu suureksi osaksi määräytyvän naisen roolin mukaan: nainen määrää, mies kuuntelee; nainen on vahva, mies on heikko; nainen alistaa, mies alistuu. Toki mediassa on miehelle vielä hyvin monta muutakin roolia: yleensä miesräppäreiden videoilla mies on tekijä, nainen on (seksuaalinen) objekti, ja Batman ja James Bond näyttävät väkivaltaisen machosankarin mallia. On mielenkiintoista seurata, tulevatko vanhan maailman machohahmot katoamaan kokonaan vai vain muuttamaan muotoaan; sellaisenaan ne tuskin pystyvät kauan sinnittelemään, mistä onkin elokuvarintamalla jo viitteitä.
Mediahan ei itsessään ole tässä kaikessa ongelma: ongelma on yhteiskunta, jota media peilaa. Kun kurssilla kysyttiin, mistä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiöstä olen huolestunut, oli homma selvä: olen huolestunut niistä mediakertomuksista, jotka vahvistavat yhteiskunnan vääristyneitä ajatusmalleja, ja joita nuorten maailma tulvii. Jos Shakiran musiikkivideo She Wolf olisi julkistettu kaksikymmentä tai jopa kymmenen vuotta sitten, yhteiskunta olisi älähtänyt; ehkäpä MTV ei jopa olisi näyttänyt sitä. Nykypäivän vastaanotto oli osittain hämmentynyt, mutta suurimmalle osalle video oli yksi muiden joukossa; tämä kertoo sekä hyvin nopeassa ajassa tapahtuneesta turtumisesta yhä voimakkaampaan seksuaaliseen kuvastoon, että kaksinaismoralismin juurtumisesta yhteiskuntaamme.
Kun mistä tahansa tulee yhteiskunnassa normi, asiaa olisi syytä syynätä tarkemmin. Kuten olen ennenkin blogissani todennut, ainoa tehokas keino lasten ja nuorten "suojelemiseen" "vääränlaista" (eli itse kunkin mielestä haitallista) sosiaalistamista vastaan taitaa olla näiden kasvattaminen kriittisiksi, kyseenalaistaviksi, omia aivojaan käyttäviksi ihmisiksi. Vaikka voi tuntua hankalalta samalla opettaa lapsia uskomaan auktoriteettia eli kasvattajaa, ja samanaikaisesti kyseenalaistamaan kaiken, pyrkimyksenä pitäisi aina olla lapsen vähittäinen kasvu itsenäisyyteen - omasta mielestäni itsenäisyyteen lähes kaikista auktoriteeteista. Auktoriteettien sijaan ihmisen elämän ohjeistajaksi pitäisi saada sisäsyntyinen empatia ja halu parempaan; siitä, onko tämä millään muotoa mahdollista, ei minulla ole mitään käsitystä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
