She became a maneater

Mihin katosi metsän siimeksessä lintuvertauksia viljellyt kukkaistyttö? Milloin lyhyellä kouluhameella ja napapaidalla lakkasi olemasta shokkiarvoa? Mitä tapahtui punatukkaiselle kolumbialaiselle taiteilijalle, joka teki omaa juttuaan? Hipistä on tullut Maneater, koulutytöstä Toxic ja taiteilijasta She Wolf. Onko tämä mahtava uusi supersankarisarjis? Valitettavasti ei.

Tämä on se maailma, jossa elämme. Meitä pommitetaan kertomuksilla naisista, jotka ovat "vapautuneet vuosituhantisen sorron ikeestä": moderni nainen on vahva, itsenäinen ja oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa herra (tällekään sanalle ei vielä ole tasa-arvoista vastinetta!). Mutta tätä musiikkivideoiden, mainosten ja elokuvien ihannenaista voisi kuvailla myös sanoilla alistava, väkivaltainen ja omaa vartaloaan sekä seksuaalisuuttaan myyvä.

Oletteko viime aikoina katsoneet MTV:tä? Entä oletteko nähneet Disneyn elokuvia? Kummassakin, ehkä lähes vastakkaisessa maailmassa voi huomata täysin saman ilmiön: feminismi on mennyt överiksi. On täysin normaalia, että ihmisryhmä, joka on pitkään ollut altavastaajan roolissa, vetää homman liiallisuuksiin päästessään kuopastaan ylös. Kun naisten yhteiskunnallista asemaa on parannettu sekä päättäjien taholta että uusien sukupolvien asenteissa, yhteiskuntamme on luonut naiselle uuden roolin. Tähän rooliin kuuluu osaltaan se, että nykynainen voi tehdä kaikkea sitä, mitä miehet ennen tekivät - ehkä jopa niitä asioita, jotka olivat väärin naisia kohtaan. Liekö kyse osaksi tarpeesta kostaa menneiden sukupolvien vääryydet?

Nykynainen saa yhteiskunnassamme tehdä paljon sellaista, mitä mies ei saa: jos nainen läimäyttää baarissa miestä takamukselle, miehen kuuluu kestää se, ja olla siitä jopa hyvillään; jos nainen läimäyttää poikaystäväänsä poskelle, siihen oli varmasti "hyvä syy", ja "sehän oli sille sialle ihan oikein". Ajatusleikki auttaa aina huomaamaan sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään itsestäänselvänä: kun ensi kerran näette Anna Puun musiikkivideon, jossa hän tiputtaa eksänsä parvekkeelta ja vie tämän sen jälkeen mattoon käärittynä roskiin, kääntäkää miehen ja naisen roolit päikseen. Miksi Lady Gagan Paparazzi-videossa tuomitaan poikaystävä, joka yrittää hyötyä kuuluisasta tyttöystävästään, mutta pidetään sankarina naista, joka loppujen lopuksi myrkyttää pyrkyripoikaystävänsä? Kaikkein mielenkiintoisin mediakertomus on ehkä kuitenkin Disneyn uudehko animaatio Wall-E: siinä poikarobotti ihastuu tyttörobottiin, joka yrittää jatkuvasti tappaa tämän. Poika seuraa tyttöä ihastuksesta sokeana tästä huolimatta, ja vaikkei tyttö enää elokuvan edetessä yritä tappaa poikaa, käyttäytyy hän siltikin poikaa kohden hyvin penseästi ja alistavasti. Olisiko Disney julkaissut elokuvan, jossa tyttö rakastuu poikaan, joka kohtelee tyttöä huonosti ja väkivaltaisesti lähes alusta loppuun?

Kaksinaismoralismin ja väkivaltaisuuden lisäksi nykyajan ihannenaista kuvaa vahva seksuaalisuuden esilletuonti. Sekä naiset itse että markkinoinnin ammattilaiset ovat huomanneet, kuinka erityisesti naisen seksuaalisuutta voi käyttää hyväkseen. Tätähän naiset ovat toki aina tehneet, tienatakseen rahaa tai saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi. Nykymaailmassa ilmiö vain on laajentunut niin valtavaksi, ettei oikeastaan tule mieleen ketään, joka EI voisi hyötyä naisen seksuaalisuudesta. Enää hyötyjä ei ole pelkästään nainen ja tämän lähipiiri, vaan valtava koneisto, yleensä tarkoituksenaan myydä jotakin. Nainen itse voi ajatella - kuten Missy Elliotin biisissä Work it sanotaan: "girls girls get that cash, just make sure you ahead of the game" - että seksuaalisuuttaan voi ja pitää käyttää hyväkseen, ja että nainen on tämän kaupan voittaja. Vaan onko oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa myyminen kuitenkaan siitä saadun rahallisen hyödyn arvoista?

Lopputuloksena maailmamme on täynnä naiskuvia, jossa nainen alistaa miestä joko henkisesti, fyysisesti, tai jopa seksuaalisesti, ja nämä naiskuvat saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän lisäksi osakseen suoraa ihailuakin. Feministit ihastelevat Lily Allenia, joka ei myy musiikkiaan seksillä, vaan sen sijaan palkkaa jengin mukiloimaan eksänsä musavideollaan. Kun pornotähtiä jäljittelevä Shakira laulaa sisäisestä pedostaan, joka saalistaa yöllä itselleen toyboyta ja palaa videolla saalisretken päätteeksi oman poikaystävänsä kainaloon nukkumaan, suuret massat laulavat mukana ja nappaavat tanssilattialle videolta pari vinkkiä. Nytkö olemme saavuttaneet sukupuolten välisen tasa-arvon? Vai olisiko aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa kukaan ei alistaisi enää ketään?

Mikä on sitten nykymiehen rooli? Se tuntuu suureksi osaksi määräytyvän naisen roolin mukaan: nainen määrää, mies kuuntelee; nainen on vahva, mies on heikko; nainen alistaa, mies alistuu. Toki mediassa on miehelle vielä hyvin monta muutakin roolia: yleensä miesräppäreiden videoilla mies on tekijä, nainen on (seksuaalinen) objekti, ja Batman ja James Bond näyttävät väkivaltaisen machosankarin mallia. On mielenkiintoista seurata, tulevatko vanhan maailman machohahmot katoamaan kokonaan vai vain muuttamaan muotoaan; sellaisenaan ne tuskin pystyvät kauan sinnittelemään, mistä onkin elokuvarintamalla jo viitteitä.

Mediahan ei itsessään ole tässä kaikessa ongelma: ongelma on yhteiskunta, jota media peilaa. Kun kurssilla kysyttiin, mistä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiöstä olen huolestunut, oli homma selvä: olen huolestunut niistä mediakertomuksista, jotka vahvistavat yhteiskunnan vääristyneitä ajatusmalleja, ja joita nuorten maailma tulvii. Jos Shakiran musiikkivideo She Wolf olisi julkistettu kaksikymmentä tai jopa kymmenen vuotta sitten, yhteiskunta olisi älähtänyt; ehkäpä MTV ei jopa olisi näyttänyt sitä. Nykypäivän vastaanotto oli osittain hämmentynyt, mutta suurimmalle osalle video oli yksi muiden joukossa; tämä kertoo sekä hyvin nopeassa ajassa tapahtuneesta turtumisesta yhä voimakkaampaan seksuaaliseen kuvastoon, että kaksinaismoralismin juurtumisesta yhteiskuntaamme.

Kun mistä tahansa tulee yhteiskunnassa normi, asiaa olisi syytä syynätä tarkemmin. Kuten olen ennenkin blogissani todennut, ainoa tehokas keino lasten ja nuorten "suojelemiseen" "vääränlaista" (eli itse kunkin mielestä haitallista) sosiaalistamista vastaan taitaa olla näiden kasvattaminen kriittisiksi, kyseenalaistaviksi, omia aivojaan käyttäviksi ihmisiksi. Vaikka voi tuntua hankalalta samalla opettaa lapsia uskomaan auktoriteettia eli kasvattajaa, ja samanaikaisesti kyseenalaistamaan kaiken, pyrkimyksenä pitäisi aina olla lapsen vähittäinen kasvu itsenäisyyteen - omasta mielestäni itsenäisyyteen lähes kaikista auktoriteeteista. Auktoriteettien sijaan ihmisen elämän ohjeistajaksi pitäisi saada sisäsyntyinen empatia ja halu parempaan; siitä, onko tämä millään muotoa mahdollista, ei minulla ole mitään käsitystä.