Itkeä pillittävä sisältökriitikko

Apuva, kuinka tässä muka pitäisi pystyä mediapaastoamaan, kun kaikki edelliset välitehtävät on vielä laukomatta tänne verkkoon! :D Kurssin välitehtävänä oli siis pitää vähintään vuorokauden mittainen mediapaasto... Mutta eihän sellainen nyt millekään päivälle sovi, tiedän sen jo etukäteen! Josko kuitenkin keskiviikkona tuota paastoa joutuisi vähiten rikkomaan...

Sitten vanhaan välitehtävään, eli miettimään omia mediankäytön tapoja. Imenkö päähäni aivottomana kaiken mitä eteen tuodaan, kritisoinko median sisältöjä, olenko muotoon takertuva pilkunviilaaja vai näenkö sieluni silmin vaihtoehtoisia toteutustapoja? Kaikkihan me näitä kaikkia joskus teemme ainakin jossain määrin, mutta missä tilanteessa mikäkin minun kohdallani korostuu?

Tässä samalla tajusin taas yhden edellisestä kirjoituksestani unohtaneeni seikan, eli sen, kuinka paljon äitini on aina kritisoinut mediassa esiintyvää kielenkäyttöä. Olen siis varttunut kodissa, jossa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota muotoon ja nimenomaan sellaisiin tapauksiin, joissa normatiivisia kielen sääntöjä on "rikottu". Jossakin vaiheessa menin tässä asiassa täysin äitini kelkkaan ja huomasin sekä mielessäni nuhtelin kaikenlaista "väärää" kielenkäyttöä ja mm. tv-sarjojen käännösvirheitä. Liekö sitten kielitieteen opinnot vaikuttaneet näkökulman vaihdokseeni, mutta näen kielen nykyään paljon avarakatseisemmin ymmärtäessäni kielen ilmiöitä. Ainakaan kielen suhteen en siis ole kärkäs muodon analysoija, vaan nautin sujuvasta ja innovatiivisesta kielenkäytöstä, mutten kiinnitä kunkin omanlaiseensa itseilmaisuun sen kummemmin huomiota - minua ei esimerkiksi häiritse lukea blogeja, jotka on kirjoitettu täysin puhekielisesti, "tekstarikielellä", kunhan teksti on eläväistä ja YMMÄRRETTÄVÄÄ (kaikkea kun ei voi puheesta kirjoitettuun muotoon siirtää).

Muotoa en koe muutoinkaan kovin paljon analysoivani, mutta sisältöjen kritisoinnissa olen sitäkin aktiivisempi. Etenkin audiovisuaalinen viihteellinen media on monesti puheenaiheenani avomieheni ja kavereideni kanssa, joko pätkää katsoessa tai jälkikäteen lounaalla. Eli elokuvia, telkkaa ja musiikkivideoita katsellessa tulee yleensä mieleen paljon ajatuksia mm. sukupuolirooleista, kansoja ja kulttuureja koskevista stereotypioista ja näiden pätkien toteutustavoista. En koe tämän kuitenkaan häiritsevän rentoutumistani tai medianautiskeluani, vaan voin kritisoimaani pätkää katsoessa kuitenkin uppoutua siihen niin, että itkeä pillitän puolet leffasta (kuten kävi Benjamin Buttonin ihmeellisen elämän kanssa), nauraa räkätän koko ohjelman ajan (kuten käy monesti Simpsonien kanssa) tai en pysy tuolillani vaan on pakko laittaa tanssiksi (kuten on käynyt Sean Paulin musavideoiden kanssa).

Uutisia ja lehtiartikkeleita lukiessa, katsoessa ja kuunnellessa joudun ehkä monesti tietoisemmin ponnistelemaan sen eteen, että muistaisin ajatella uutisen näkökulmaa, kirjoittajan tarkoitusperiä yms. Monesti jonkin tutkimuksen "tulos" eli ylipelkistetty raflaava otsikko jää sellaisenaan mieleeni, ja sitten ihmettelen että "Jaa nytkö tässä sitten pitäisi alkaa nukkua 7 tuntia yössä 9 tunnin sijaan, jotta oppisin paremmin, just joo, ei ole mun keho tuon tutkimuksen kanssa samaa mieltä!", ja ehkä vasta myöhemmin tajuan, ettei tutkimuksen tulos välttämättä todellisuudessa ole niin mustavalkoinen kuin uutisointi antaa ymmärtää.

Mitä enemmän luotan lähteeseen, sitä aivottomampi vastaanottaja minusta tulee. Keltaisen lehdistön lööppejä lukiessa alkaa lähes uskoa todellisuuden olevan juuri päin vastoin kuin otsikossa väitetään, kun taas Ylen ja Hesarin uutiset nielen monesti pureskelematta. Tässäpä minulle haastetta: kuinka muistaisi aina ajatella myös omilla aivoilla?