"Ei ole rajoja, ei ole häpeää" sanoin puhuessani Big Brotherista. Itse kukin voi tämän huomata pelkästään tätä yhtä ohjelmaa katsomalla, saati sitten tutkailemalla laajemmin televisio-ohjelmia, menestyviä blogeja tai lehtiä, ylipäätään julkisuudessa olevien ihmisten käytöstä ja yhteiskunnan reagointia tähän käytökseen. Sen huomaa myös seuratessaan monia nuoria "taviksia", joilla ei ole tiivistä suhdetta omaan sukuunsa tai johonkin muuhun vanhemmista ihmisistä koostuvaan yhteisöön. Heitä tosin yleensä sitoo oman vertaisyhteisönsä normit ja häpeänpelko tämän yhteisön silmissä.
Itseäni häpeänpelko estää tekemästä tiettyjä asioita, ja tällöin huomaan joka kerta ajattelevani asiaa sen kannalta, kuinka isovanhempani suhtautuisivat tekemisiini. En koe hyväksi sitä, että pysäytetään kehitys ainoastaan siksi, ettei tultaisi järkyttäneeksi vanhempien polvien maailmankuvaa, mutta jossain määrin häpeä myös auttaa meitä säilyttämään sen, mikä tässä vanhempien polvien maailmankuvassa on arvokasta ja toimivaa.
Nyt kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmelakin toteaa häpeän kadonneen.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
lauantai 21. marraskuuta 2009
Nykyajan gladiaattorit
Luinpa hetken mtv3.fi:n Viihde-sivuja. En taida hetkeen taas lukeakaan, sen verran masentuneeksi tuo teki. Tässä hieman tämän hetken suosituimpia otsikoita:
"Ohoh, BB-naiset kuumassa kimppasuihkussa täysin alasti, katso kaikki kuvat ja video!"
"Johnny Depp umpikännissä - jaksoi kuitenkin jakaa nimmareita - katso video"
"Diili-Heidi yllättää: Lehtolapsi Samuli Edelmannin kanssa"
"BB ampuu kovilla: Asukkaille näytetään rankkaa selkäänpuukotusta"
"Totuuden hetkessä paljastui: SM-tason miesvalmentaja tirkistelee joukkueensa naisia"
Jokaisesti otsikosta ja jutusta voisi vääntää omat parituntiset keskustelunsa, mutta yhteinen pointti näille kaikille on tämä: onko tämä todella viihdettä? Heitetään gladiaattori kehään ja katsotaan, kuinka kauan tämä säilyy hengissä leijonan raadeltavana. En millään ilveellä haluaisi uskoa, että ihminen ei olisi vuosituhansien aikana kehittynyt, mutta mitä muutakaan tästä voi päätellä?
"Ohoh, BB-naiset kuumassa kimppasuihkussa täysin alasti, katso kaikki kuvat ja video!"
"Johnny Depp umpikännissä - jaksoi kuitenkin jakaa nimmareita - katso video"
"Diili-Heidi yllättää: Lehtolapsi Samuli Edelmannin kanssa"
"BB ampuu kovilla: Asukkaille näytetään rankkaa selkäänpuukotusta"
"Totuuden hetkessä paljastui: SM-tason miesvalmentaja tirkistelee joukkueensa naisia"
Jokaisesti otsikosta ja jutusta voisi vääntää omat parituntiset keskustelunsa, mutta yhteinen pointti näille kaikille on tämä: onko tämä todella viihdettä? Heitetään gladiaattori kehään ja katsotaan, kuinka kauan tämä säilyy hengissä leijonan raadeltavana. En millään ilveellä haluaisi uskoa, että ihminen ei olisi vuosituhansien aikana kehittynyt, mutta mitä muutakaan tästä voi päätellä?
perjantai 20. marraskuuta 2009
Saako poikaystävää lyödä?
Tyttöjen väkivalta -kyselyyn vastanneista 12-18-vuotiaista tytöistä 40 prosentin mielestä saa. Tämän luin tämänpäiväisen Hesarin paperiversiosta, lyhennetty juttu on täällä. Syöjättäret eivät siis ole ainoastaan median myyttejä. Valitettavasti.
perjantai 23. lokakuuta 2009
It ain't over yet!
Höh, nytkö se kurssi sitten loppui. Hieman harmittaa, ettei enää ole olemassa yhteisöä, jonka kanssa mediakasvatuksesta voisi höpöttää; toki siitä voi yrittää kavereille avautua, mutteivät he kuitenkaan ihan yhtä kiinnostuneita ole... Olen joillekin opettajanaluille ja nuorille vanhemmille jopa mainostanut blogiani, mutta melkoisen heikoin tuloksin... :D Harmi myös sen puolesta, että varsinkin viimeiset kirjoitukset täytyi rykäistä tänne kaikki kerralla viime tipassa, mikä ei ihan ole blogin idean mukaista, eikä tässä vaiheessa kukaan ilmeisesti enää toisten blogeja seuraa, joten vuorovaikutus jäi nolliin.
Minun puolestani tämä kurssi olisi voinut hyvin levittäytyä kahdelle periodille, jotta blogeihin olisi voinut kirjoitella enemmänkin ja asioihin olisi ehtinyt syventyä paremmin, vaikka tietysti ymmärrän ettei se mediakasvatuskurssien kokonaisuuden kannalta olisi mahdollista... Itselle vain jäi sellainen olo, ettei kaikkia aiheita millään ehtinyt kunnolla märehtiä, kun piti samanaikaisesti juosta opetusharjoittelun luennoilta ja omilta harjoitustunneilta toisille ja suorittaa vielä opetettavan aineen opintojakin... Oma moka tietysti, mitäs otin niin paljon kursseja enkä suosiolla venytä opintojani kuuteen vuoteen.
Joka tapauksessa mediakasvatus on minusta sen verran mielenkiintoista, etten ole heti kyllä tätä blogia mihinkään kuoppaamassa! Katsotaan nyt, josko joskus olisi aikaa tänne pientä pohdintaa heittää, ja toivottavasti joku blogosfäärissä harhailija eksyisi niitä pohdintoja sitten lukemaankin!
Minun puolestani tämä kurssi olisi voinut hyvin levittäytyä kahdelle periodille, jotta blogeihin olisi voinut kirjoitella enemmänkin ja asioihin olisi ehtinyt syventyä paremmin, vaikka tietysti ymmärrän ettei se mediakasvatuskurssien kokonaisuuden kannalta olisi mahdollista... Itselle vain jäi sellainen olo, ettei kaikkia aiheita millään ehtinyt kunnolla märehtiä, kun piti samanaikaisesti juosta opetusharjoittelun luennoilta ja omilta harjoitustunneilta toisille ja suorittaa vielä opetettavan aineen opintojakin... Oma moka tietysti, mitäs otin niin paljon kursseja enkä suosiolla venytä opintojani kuuteen vuoteen.
Joka tapauksessa mediakasvatus on minusta sen verran mielenkiintoista, etten ole heti kyllä tätä blogia mihinkään kuoppaamassa! Katsotaan nyt, josko joskus olisi aikaa tänne pientä pohdintaa heittää, ja toivottavasti joku blogosfäärissä harhailija eksyisi niitä pohdintoja sitten lukemaankin!
Kuva vie voiton, jos kasiluokkalaiselta (tai yliopistolaiselta) kysytään
Samainen kasiluokkalainen oppilaani, josta äskeisessä merkinnässänikin puhuin, kertoi tänään lukevansa uutisia lähes ainoastaan Iltalehden nettisivuilta. Kun yritin selvittää, miksi juuri sieltä, ja kuinka iltapäivälehdet ja esimerkiksi Helsingin Sanomat eroavat toisistaan, poika nosti esiin Iltalehden visuaalisuuden: nettisivut ovat täynnä kuvia ja videoita, Hesari on (kuulemma) pelkkää tylsää tekstiä. Kuka nyt jaksaisi lukea sivutolkulla asiallista tekstiä, jos tarjolla on tarinankerrontaa kuvamuodossa?
Kuten Sirkka Laitinen toteaa artikkelissaan "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta" (2007, 61), nuoret eivät noin vain luonnostaan opi lukemaan kuvaa syvällisesti, vaan kuvalukutaitoa täytyy heille opettaa. Olin hieman huolestunut oppilaani kommentista Iltalehden kiinnostavuudesta; keskustelussamme kävi ilmi, että eihän hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi, miksi Iltalehti sitten käyttää visuaalista materiaalia Hesaria enemmän, mitä kuvilla yritetään saada aikaan, ja veikkaisin, ettei oppilaani ole miettinyt myöskään kuvien rajausta, kuvakulmia, tai muita teknisiä vaikuttamisen keinoja.
Itse muistan nyt omilla äidinkielen ja kuviksen tunneillani puhuttaneen kuvalukutaidosta, siitä kuinka kuva rakentuu ja kuinka lukijan oletetaan kuva lukevan. Vaan kun mietin nykypäivän kuvanlukemistani, ei kriittisyys ja pohdiskelu ole todellakaan aina läsnä. Maailmamme on niin pullollaan kuvia, että lieneisi aika mahdotontakin säilyttää mielenterveytensä, jos alkaisi jokaista kohtaamaansa kuvaa arvioimaan. Tämä ei tietysti ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus olisi ymmärtää yleisiä mekanismeja, ja yrittää pitää nämä takaraivossaan arjen läpi luoviessaan.
Vaikka Sirkka Laitinen sanookin, ettei kuvaa ole helppo vastaanottaa (2007, 61), rohkenen olla eri mieltä. Se on kyllä totta, että kuvan katsominen ei vielä takaa kuvan ymmärtämistä, mutta ilman sen syvällisempää ymmärtämistäkin kuva on helppo nimenomaan VASTAANOTTAA. Kuva vaikuttaa, vaikkemme tietäisikään, miksi ja miten se vaikuttaa. Iltapäivälehtien kannet ovat kuvia pullollaan, koska näihin ärsykkeisiin ihmisten on helpompi reagoida nopeasti ja voimakkaasti kuin tekstiin, ja näin lehdestä kiinnostutaan herkemmin. Itsekin huomaan sanomalehteä lukiessani ensin skannaavani kuvat läpi ja hakeutuvani mielenkiintoisimman perusteella tekstin ääreen; paitsi jos aukeama on täynnä kuvia, kuten mainoksia, jolloin yksittäiset kuvat eivät massasta enää niinkään erotu.
Tämä kuvien kiinnostavuuden ylivoima tekstiin nähden on varsin ymmärrettävää ihan senkin pohjalta, että esittävä kuvahan on ihmiselle paljon luonnollisempi tapa olla tässä maailmassa, kuin abstraktien merkkirivien dekryptaaminen eli tekstin lukeminen. Tämä on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi dokumentin katsominen vaikuttaa itselleni aina kiinnostavammalta kuin samasta aiheesta kirjoitetun artikkelin lukeminen; etenkin, jos kyse on monisataasivuisesta kirjasta. Kuvat voisivat myös tukea eli Laitisen sanoin "kuvittaa" (2007, 65) akateemisia kirjoituksia (=tenttikirjoja) paljon nykyistä enemmän, jolloin asioita voisi olla helpompi hahmottaa ja ne jäisivät paremmin mieleen. Toki ymmärrän tähän liittyvät ongelmat, kuten sen ettei vaikkapa tutkimuksen tekijällä yksinkertaisesti ole aiheesta omaa kuvamateriaalia, eikä ulkopuolisen kuvamateriaalin käyttäminen ole suoraviivaista eikä aina tarkoituksenmukaistakaan. Silti ihmettelin esimerkiksi Ranskan historiasta kertovaa opusta, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa edes alati muuttuvista Ranskan valtion rajoista; tämä olisi huomattavasti auttanut omaksumaan tietoa, joka jäi pelkkänä tekstinä mieleen vain epämääräisenä paikannimien kimppuna. (Onneksi tajusin kuitenkin tässä yhteydessä käyttää Wikipediaa hyväkseni...)
Visuaalisuudessa on siis paljon hyvää ja käyttökelpoista, kunhan sitä visuaalisuutta vain osaa käyttää oikein, ja ymmärtää kuinka muut sitä käyttävät. Ja vaikka kuinka ymmärtäisikin, taitaa nykymaailman kuvaähkyssä verkkokalvoillemme ikuistua sellaiset määrät materiaalia, jota emme välttämättä edes kuviksi tunnista, että kuvat vaikuttavat joka tapauksessa meihin kaikkiin lukemattomilla tiedostamattomilla tavoilla. Onneksi kaikki tämä vaikuttaminen ei kuitenkaan ole mitään maailmaa tuhoavaa, vaan myös normaalia ja positiivistakin vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Lähde: Laitinen, Sirkka: "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
Kuten Sirkka Laitinen toteaa artikkelissaan "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta" (2007, 61), nuoret eivät noin vain luonnostaan opi lukemaan kuvaa syvällisesti, vaan kuvalukutaitoa täytyy heille opettaa. Olin hieman huolestunut oppilaani kommentista Iltalehden kiinnostavuudesta; keskustelussamme kävi ilmi, että eihän hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi, miksi Iltalehti sitten käyttää visuaalista materiaalia Hesaria enemmän, mitä kuvilla yritetään saada aikaan, ja veikkaisin, ettei oppilaani ole miettinyt myöskään kuvien rajausta, kuvakulmia, tai muita teknisiä vaikuttamisen keinoja.
Itse muistan nyt omilla äidinkielen ja kuviksen tunneillani puhuttaneen kuvalukutaidosta, siitä kuinka kuva rakentuu ja kuinka lukijan oletetaan kuva lukevan. Vaan kun mietin nykypäivän kuvanlukemistani, ei kriittisyys ja pohdiskelu ole todellakaan aina läsnä. Maailmamme on niin pullollaan kuvia, että lieneisi aika mahdotontakin säilyttää mielenterveytensä, jos alkaisi jokaista kohtaamaansa kuvaa arvioimaan. Tämä ei tietysti ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus olisi ymmärtää yleisiä mekanismeja, ja yrittää pitää nämä takaraivossaan arjen läpi luoviessaan.
Vaikka Sirkka Laitinen sanookin, ettei kuvaa ole helppo vastaanottaa (2007, 61), rohkenen olla eri mieltä. Se on kyllä totta, että kuvan katsominen ei vielä takaa kuvan ymmärtämistä, mutta ilman sen syvällisempää ymmärtämistäkin kuva on helppo nimenomaan VASTAANOTTAA. Kuva vaikuttaa, vaikkemme tietäisikään, miksi ja miten se vaikuttaa. Iltapäivälehtien kannet ovat kuvia pullollaan, koska näihin ärsykkeisiin ihmisten on helpompi reagoida nopeasti ja voimakkaasti kuin tekstiin, ja näin lehdestä kiinnostutaan herkemmin. Itsekin huomaan sanomalehteä lukiessani ensin skannaavani kuvat läpi ja hakeutuvani mielenkiintoisimman perusteella tekstin ääreen; paitsi jos aukeama on täynnä kuvia, kuten mainoksia, jolloin yksittäiset kuvat eivät massasta enää niinkään erotu.
Tämä kuvien kiinnostavuuden ylivoima tekstiin nähden on varsin ymmärrettävää ihan senkin pohjalta, että esittävä kuvahan on ihmiselle paljon luonnollisempi tapa olla tässä maailmassa, kuin abstraktien merkkirivien dekryptaaminen eli tekstin lukeminen. Tämä on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi dokumentin katsominen vaikuttaa itselleni aina kiinnostavammalta kuin samasta aiheesta kirjoitetun artikkelin lukeminen; etenkin, jos kyse on monisataasivuisesta kirjasta. Kuvat voisivat myös tukea eli Laitisen sanoin "kuvittaa" (2007, 65) akateemisia kirjoituksia (=tenttikirjoja) paljon nykyistä enemmän, jolloin asioita voisi olla helpompi hahmottaa ja ne jäisivät paremmin mieleen. Toki ymmärrän tähän liittyvät ongelmat, kuten sen ettei vaikkapa tutkimuksen tekijällä yksinkertaisesti ole aiheesta omaa kuvamateriaalia, eikä ulkopuolisen kuvamateriaalin käyttäminen ole suoraviivaista eikä aina tarkoituksenmukaistakaan. Silti ihmettelin esimerkiksi Ranskan historiasta kertovaa opusta, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa edes alati muuttuvista Ranskan valtion rajoista; tämä olisi huomattavasti auttanut omaksumaan tietoa, joka jäi pelkkänä tekstinä mieleen vain epämääräisenä paikannimien kimppuna. (Onneksi tajusin kuitenkin tässä yhteydessä käyttää Wikipediaa hyväkseni...)
Visuaalisuudessa on siis paljon hyvää ja käyttökelpoista, kunhan sitä visuaalisuutta vain osaa käyttää oikein, ja ymmärtää kuinka muut sitä käyttävät. Ja vaikka kuinka ymmärtäisikin, taitaa nykymaailman kuvaähkyssä verkkokalvoillemme ikuistua sellaiset määrät materiaalia, jota emme välttämättä edes kuviksi tunnista, että kuvat vaikuttavat joka tapauksessa meihin kaikkiin lukemattomilla tiedostamattomilla tavoilla. Onneksi kaikki tämä vaikuttaminen ei kuitenkaan ole mitään maailmaa tuhoavaa, vaan myös normaalia ja positiivistakin vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Lähde: Laitinen, Sirkka: "Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
torstai 22. lokakuuta 2009
Sinisilmäinen tekniikkatumpelo
Medialukutaito - kaiken tämän paasauksen jälkeen maailman pelastavasta kriittisyydestä ja omilla avoilla ajattelusta tekisi mieli todeta, että olen medialukutaitoinen. Että osaan käyttää mediaa, arvioida mediaa kriittisesti ja ymmärtää mediakulttuurin ilmiöitä. Tiettyjä medioita osaankin käyttää, sekä teknisesti että omien tarpeideni mukaiseen itseilmaisuun, tiettyjä mediaesityksiä osaan pohtia kriittisesti ja pyrin yleisesti ymmärtämään mediakulttuurin ilmiöitä.
Vaan entäs kun mennään yksityiskohtiin, ja etenkin tekniikan maailmaan? Tekniikka ei itseisarvoisesti kiinnosta minua, ja olen hyvin laiska opettelemaan uusien laitteiden ja ohjelmien käyttöä. Onneksi insinöörimieheni pitää taloutemme vimpaimista huolen, ja ehkä myöskin minut edes joten kuten ajan tasalla nykymaailman menosta. Valitettavasti tämä tekninen laiskuus vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, etten omista kännykkää jolla voi katsoa bussimatkalla elokuvia. Se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiini ja jopa tietoturvallisuuteeni.
Ystäväni ovat saaneet minut houkuteltua jo kahteen sosiaaliseen mediaan mukaan: Livejournaliin ja Facebookiin. Kumpaankaan en sitten niin millään olisi jaksanut alun perin tutustua ja opetella niitä käyttämään; valitettavasti kumpainenkin media oli välttämätön sille, että pystyin seuraamaan ystävieni elämää. Nyt olen onnellinen tästä pakko-opettelusta, sillä etenkin Facebook on osoittaunut aivan ylivertaiseksi yhteydenpitovälineeksi.
Harmi vain, että laiskuuteni ei ole kadonnut minnekään. Kun Facebookiin liityin, selvitin kyseisestä sivustosta vain kaikkein välttämättömimmän rekisteröitymistä ajatellen. En selvittänyt, kuka sivustoa ylläpitää, miksi he sitä ylläpitävät, ja mitä tiedoilleni tapahtuu, kun luovutan ne sivustolle. Naiiviuttani selittää ainakin se, että oli helppoa luottaa ystävään, jolla oli jo kyseisestä paikasta kokemuksia, ja vanhana Irc-galleria-veteraanina (tämän toimintaperiaatteet tunsin) oli myös helppo siirtyä sen kummempia ajattelematta uuteen samantyyliseen paikkaan.
Suurin selitys sinisilmäiselle toiminnalleni on kuitenkin ajattelemattomuus. En yksinkertaisesti ajatellut. Luotin johonkin, mitä en lainkaan tuntenut, luotin ehkä yhteiskuntaan; en tiedä. Joka tapauksessa jälkikäteen ajateltuna toimintani vaikuttaa todella typerältä: kerroin sivustolla itsestäni lähes kaiken henkilötunnuksia sun muita lukuunottamatta. Jos jotakin olen Facebookia käyttäessäni pohtinut, on se ollut se kuva, jonka itsestäni profiiliani tarkasteleville välitän; tämän suhteen tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole keneltäkään mitään piiloteltavaa, vaan minun puolestani kuka tahansa saa tietää poliittisen vakaumukseni ja nähdä typeriä naamanvääntelykuvia.
Sittemmin olen suorastaan hämmästynyt havaitessani, kuinka Facebook käyttääkin tietojani hyväkseen. "Oletko 23-vuotias ja tykkäät pizzasta?" En ollut ikinä ajatellut tätä mahdollisuutta. Vaan mitäpä muutakaan sivusta minulta haluaisi, kuin hyötyä minusta? Myydä minulle jotakin. Hakkerit yrittävät jopa kavereikseni naamioituneina vahingoittaa konettani tai kalastella tietojani. Jotkut eivät suostu liittymään Facebookiin ollenkaan, koska eivät tiedä mitä Facebook heidän tiedoillaan tekisi. Vielä vähän aikaa sitten vain hymähtelin näille peloille ja ajattelin, että tuskin kyseessä mikään suuri salaliitto on, eiköhän tuo kuitenkin ole ihan turvallista. Vaan mistä minä oikeasti voin tietää onko se turvallista? Senkö takia, että miljoonat ihmiset sitä käyttävät, eikä heiltä ole vielä anastettu heidän henkilöllisyyksiään Facebookin toimesta? Uusia ongelmia kuitenkin putkahtelee esiin jatkuvasti, eikä kukaan voi tietää, millä tavalla joku vielä keksii tätä sosiaalista mediaa hyväksikäyttää.
Kun asiaa oikein ajattelen, naiiviuteni harmittaa minua. Se ei koske pelkästään Facebookia, vaan muitakin tietoturvallisuusasioita ja yleisesti nettikäyttäytymistä. En sentään niin eilisen teereen poika ole, että lähettäisin sähköpostilla tietojani kalastelevalle salasanan pankkipalveluihini, mutta olin aika vähällä laittaa pankilleni sähköpostitse henkilötunnukseni. Suurin ongelma on siinä, etten tiedä ja käsitä kaikkea: en ymmärrä täysin tietoverkkojen toimintaa, en tiedä, missä on riskejä ja kuinka niitä välttää.
Tänään kasiluokkalainen oppilaani sanoi minulle, että "kyllähän kaikki nuoret nyt nettiä osaa käyttää". Oli pakko hieman selventää asiaa, että ei se tekninen perusosaaminen ole kaikki tarvittava osaaminen. Kerroin hänelle mm. kurssin luennolla mainitusta tutkimuksesta, jonka mukaan lapset pitävät luotettavina nettisivuina sivuja, jotka NÄYTTÄVÄT virallisilta; eihän tämä kuitenkaan takaa vielä yhtään mitään. Medialukutaito vaatii niin paljon: pitää olla teknistä osaamista, pitää ymmärtää sen teknisen maailman toimintaa, pitää olla lähdekritiikkiä, pitää ymmärtää markkinatalouden mekanismeja ym. ym.
Jos kaikki opettajat ovat vastuussa mediakasvatuksesta, toivon, että tietyille mediakasvatuksen osa-alueille olisi kuitenkin omat kasvattajansa: minä en ainakaan osaa opastaa oppilaitani tekniikan maailmaan, mutta toivottavasti ATK-opetus on päivitetty nykymaailman haasteita vastaavaksi.
Vaan entäs kun mennään yksityiskohtiin, ja etenkin tekniikan maailmaan? Tekniikka ei itseisarvoisesti kiinnosta minua, ja olen hyvin laiska opettelemaan uusien laitteiden ja ohjelmien käyttöä. Onneksi insinöörimieheni pitää taloutemme vimpaimista huolen, ja ehkä myöskin minut edes joten kuten ajan tasalla nykymaailman menosta. Valitettavasti tämä tekninen laiskuus vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, etten omista kännykkää jolla voi katsoa bussimatkalla elokuvia. Se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiini ja jopa tietoturvallisuuteeni.
Ystäväni ovat saaneet minut houkuteltua jo kahteen sosiaaliseen mediaan mukaan: Livejournaliin ja Facebookiin. Kumpaankaan en sitten niin millään olisi jaksanut alun perin tutustua ja opetella niitä käyttämään; valitettavasti kumpainenkin media oli välttämätön sille, että pystyin seuraamaan ystävieni elämää. Nyt olen onnellinen tästä pakko-opettelusta, sillä etenkin Facebook on osoittaunut aivan ylivertaiseksi yhteydenpitovälineeksi.
Harmi vain, että laiskuuteni ei ole kadonnut minnekään. Kun Facebookiin liityin, selvitin kyseisestä sivustosta vain kaikkein välttämättömimmän rekisteröitymistä ajatellen. En selvittänyt, kuka sivustoa ylläpitää, miksi he sitä ylläpitävät, ja mitä tiedoilleni tapahtuu, kun luovutan ne sivustolle. Naiiviuttani selittää ainakin se, että oli helppoa luottaa ystävään, jolla oli jo kyseisestä paikasta kokemuksia, ja vanhana Irc-galleria-veteraanina (tämän toimintaperiaatteet tunsin) oli myös helppo siirtyä sen kummempia ajattelematta uuteen samantyyliseen paikkaan.
Suurin selitys sinisilmäiselle toiminnalleni on kuitenkin ajattelemattomuus. En yksinkertaisesti ajatellut. Luotin johonkin, mitä en lainkaan tuntenut, luotin ehkä yhteiskuntaan; en tiedä. Joka tapauksessa jälkikäteen ajateltuna toimintani vaikuttaa todella typerältä: kerroin sivustolla itsestäni lähes kaiken henkilötunnuksia sun muita lukuunottamatta. Jos jotakin olen Facebookia käyttäessäni pohtinut, on se ollut se kuva, jonka itsestäni profiiliani tarkasteleville välitän; tämän suhteen tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole keneltäkään mitään piiloteltavaa, vaan minun puolestani kuka tahansa saa tietää poliittisen vakaumukseni ja nähdä typeriä naamanvääntelykuvia.
Sittemmin olen suorastaan hämmästynyt havaitessani, kuinka Facebook käyttääkin tietojani hyväkseen. "Oletko 23-vuotias ja tykkäät pizzasta?" En ollut ikinä ajatellut tätä mahdollisuutta. Vaan mitäpä muutakaan sivusta minulta haluaisi, kuin hyötyä minusta? Myydä minulle jotakin. Hakkerit yrittävät jopa kavereikseni naamioituneina vahingoittaa konettani tai kalastella tietojani. Jotkut eivät suostu liittymään Facebookiin ollenkaan, koska eivät tiedä mitä Facebook heidän tiedoillaan tekisi. Vielä vähän aikaa sitten vain hymähtelin näille peloille ja ajattelin, että tuskin kyseessä mikään suuri salaliitto on, eiköhän tuo kuitenkin ole ihan turvallista. Vaan mistä minä oikeasti voin tietää onko se turvallista? Senkö takia, että miljoonat ihmiset sitä käyttävät, eikä heiltä ole vielä anastettu heidän henkilöllisyyksiään Facebookin toimesta? Uusia ongelmia kuitenkin putkahtelee esiin jatkuvasti, eikä kukaan voi tietää, millä tavalla joku vielä keksii tätä sosiaalista mediaa hyväksikäyttää.
Kun asiaa oikein ajattelen, naiiviuteni harmittaa minua. Se ei koske pelkästään Facebookia, vaan muitakin tietoturvallisuusasioita ja yleisesti nettikäyttäytymistä. En sentään niin eilisen teereen poika ole, että lähettäisin sähköpostilla tietojani kalastelevalle salasanan pankkipalveluihini, mutta olin aika vähällä laittaa pankilleni sähköpostitse henkilötunnukseni. Suurin ongelma on siinä, etten tiedä ja käsitä kaikkea: en ymmärrä täysin tietoverkkojen toimintaa, en tiedä, missä on riskejä ja kuinka niitä välttää.
Tänään kasiluokkalainen oppilaani sanoi minulle, että "kyllähän kaikki nuoret nyt nettiä osaa käyttää". Oli pakko hieman selventää asiaa, että ei se tekninen perusosaaminen ole kaikki tarvittava osaaminen. Kerroin hänelle mm. kurssin luennolla mainitusta tutkimuksesta, jonka mukaan lapset pitävät luotettavina nettisivuina sivuja, jotka NÄYTTÄVÄT virallisilta; eihän tämä kuitenkaan takaa vielä yhtään mitään. Medialukutaito vaatii niin paljon: pitää olla teknistä osaamista, pitää ymmärtää sen teknisen maailman toimintaa, pitää olla lähdekritiikkiä, pitää ymmärtää markkinatalouden mekanismeja ym. ym.
Jos kaikki opettajat ovat vastuussa mediakasvatuksesta, toivon, että tietyille mediakasvatuksen osa-alueille olisi kuitenkin omat kasvattajansa: minä en ainakaan osaa opastaa oppilaitani tekniikan maailmaan, mutta toivottavasti ATK-opetus on päivitetty nykymaailman haasteita vastaavaksi.
She became a maneater
Mihin katosi metsän siimeksessä lintuvertauksia viljellyt kukkaistyttö? Milloin lyhyellä kouluhameella ja napapaidalla lakkasi olemasta shokkiarvoa? Mitä tapahtui punatukkaiselle kolumbialaiselle taiteilijalle, joka teki omaa juttuaan? Hipistä on tullut Maneater, koulutytöstä Toxic ja taiteilijasta She Wolf. Onko tämä mahtava uusi supersankarisarjis? Valitettavasti ei.
Tämä on se maailma, jossa elämme. Meitä pommitetaan kertomuksilla naisista, jotka ovat "vapautuneet vuosituhantisen sorron ikeestä": moderni nainen on vahva, itsenäinen ja oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa herra (tällekään sanalle ei vielä ole tasa-arvoista vastinetta!). Mutta tätä musiikkivideoiden, mainosten ja elokuvien ihannenaista voisi kuvailla myös sanoilla alistava, väkivaltainen ja omaa vartaloaan sekä seksuaalisuuttaan myyvä.
Oletteko viime aikoina katsoneet MTV:tä? Entä oletteko nähneet Disneyn elokuvia? Kummassakin, ehkä lähes vastakkaisessa maailmassa voi huomata täysin saman ilmiön: feminismi on mennyt överiksi. On täysin normaalia, että ihmisryhmä, joka on pitkään ollut altavastaajan roolissa, vetää homman liiallisuuksiin päästessään kuopastaan ylös. Kun naisten yhteiskunnallista asemaa on parannettu sekä päättäjien taholta että uusien sukupolvien asenteissa, yhteiskuntamme on luonut naiselle uuden roolin. Tähän rooliin kuuluu osaltaan se, että nykynainen voi tehdä kaikkea sitä, mitä miehet ennen tekivät - ehkä jopa niitä asioita, jotka olivat väärin naisia kohtaan. Liekö kyse osaksi tarpeesta kostaa menneiden sukupolvien vääryydet?
Nykynainen saa yhteiskunnassamme tehdä paljon sellaista, mitä mies ei saa: jos nainen läimäyttää baarissa miestä takamukselle, miehen kuuluu kestää se, ja olla siitä jopa hyvillään; jos nainen läimäyttää poikaystäväänsä poskelle, siihen oli varmasti "hyvä syy", ja "sehän oli sille sialle ihan oikein". Ajatusleikki auttaa aina huomaamaan sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään itsestäänselvänä: kun ensi kerran näette Anna Puun musiikkivideon, jossa hän tiputtaa eksänsä parvekkeelta ja vie tämän sen jälkeen mattoon käärittynä roskiin, kääntäkää miehen ja naisen roolit päikseen. Miksi Lady Gagan Paparazzi-videossa tuomitaan poikaystävä, joka yrittää hyötyä kuuluisasta tyttöystävästään, mutta pidetään sankarina naista, joka loppujen lopuksi myrkyttää pyrkyripoikaystävänsä? Kaikkein mielenkiintoisin mediakertomus on ehkä kuitenkin Disneyn uudehko animaatio Wall-E: siinä poikarobotti ihastuu tyttörobottiin, joka yrittää jatkuvasti tappaa tämän. Poika seuraa tyttöä ihastuksesta sokeana tästä huolimatta, ja vaikkei tyttö enää elokuvan edetessä yritä tappaa poikaa, käyttäytyy hän siltikin poikaa kohden hyvin penseästi ja alistavasti. Olisiko Disney julkaissut elokuvan, jossa tyttö rakastuu poikaan, joka kohtelee tyttöä huonosti ja väkivaltaisesti lähes alusta loppuun?
Kaksinaismoralismin ja väkivaltaisuuden lisäksi nykyajan ihannenaista kuvaa vahva seksuaalisuuden esilletuonti. Sekä naiset itse että markkinoinnin ammattilaiset ovat huomanneet, kuinka erityisesti naisen seksuaalisuutta voi käyttää hyväkseen. Tätähän naiset ovat toki aina tehneet, tienatakseen rahaa tai saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi. Nykymaailmassa ilmiö vain on laajentunut niin valtavaksi, ettei oikeastaan tule mieleen ketään, joka EI voisi hyötyä naisen seksuaalisuudesta. Enää hyötyjä ei ole pelkästään nainen ja tämän lähipiiri, vaan valtava koneisto, yleensä tarkoituksenaan myydä jotakin. Nainen itse voi ajatella - kuten Missy Elliotin biisissä Work it sanotaan: "girls girls get that cash, just make sure you ahead of the game" - että seksuaalisuuttaan voi ja pitää käyttää hyväkseen, ja että nainen on tämän kaupan voittaja. Vaan onko oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa myyminen kuitenkaan siitä saadun rahallisen hyödyn arvoista?
Lopputuloksena maailmamme on täynnä naiskuvia, jossa nainen alistaa miestä joko henkisesti, fyysisesti, tai jopa seksuaalisesti, ja nämä naiskuvat saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän lisäksi osakseen suoraa ihailuakin. Feministit ihastelevat Lily Allenia, joka ei myy musiikkiaan seksillä, vaan sen sijaan palkkaa jengin mukiloimaan eksänsä musavideollaan. Kun pornotähtiä jäljittelevä Shakira laulaa sisäisestä pedostaan, joka saalistaa yöllä itselleen toyboyta ja palaa videolla saalisretken päätteeksi oman poikaystävänsä kainaloon nukkumaan, suuret massat laulavat mukana ja nappaavat tanssilattialle videolta pari vinkkiä. Nytkö olemme saavuttaneet sukupuolten välisen tasa-arvon? Vai olisiko aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa kukaan ei alistaisi enää ketään?
Mikä on sitten nykymiehen rooli? Se tuntuu suureksi osaksi määräytyvän naisen roolin mukaan: nainen määrää, mies kuuntelee; nainen on vahva, mies on heikko; nainen alistaa, mies alistuu. Toki mediassa on miehelle vielä hyvin monta muutakin roolia: yleensä miesräppäreiden videoilla mies on tekijä, nainen on (seksuaalinen) objekti, ja Batman ja James Bond näyttävät väkivaltaisen machosankarin mallia. On mielenkiintoista seurata, tulevatko vanhan maailman machohahmot katoamaan kokonaan vai vain muuttamaan muotoaan; sellaisenaan ne tuskin pystyvät kauan sinnittelemään, mistä onkin elokuvarintamalla jo viitteitä.
Mediahan ei itsessään ole tässä kaikessa ongelma: ongelma on yhteiskunta, jota media peilaa. Kun kurssilla kysyttiin, mistä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiöstä olen huolestunut, oli homma selvä: olen huolestunut niistä mediakertomuksista, jotka vahvistavat yhteiskunnan vääristyneitä ajatusmalleja, ja joita nuorten maailma tulvii. Jos Shakiran musiikkivideo She Wolf olisi julkistettu kaksikymmentä tai jopa kymmenen vuotta sitten, yhteiskunta olisi älähtänyt; ehkäpä MTV ei jopa olisi näyttänyt sitä. Nykypäivän vastaanotto oli osittain hämmentynyt, mutta suurimmalle osalle video oli yksi muiden joukossa; tämä kertoo sekä hyvin nopeassa ajassa tapahtuneesta turtumisesta yhä voimakkaampaan seksuaaliseen kuvastoon, että kaksinaismoralismin juurtumisesta yhteiskuntaamme.
Kun mistä tahansa tulee yhteiskunnassa normi, asiaa olisi syytä syynätä tarkemmin. Kuten olen ennenkin blogissani todennut, ainoa tehokas keino lasten ja nuorten "suojelemiseen" "vääränlaista" (eli itse kunkin mielestä haitallista) sosiaalistamista vastaan taitaa olla näiden kasvattaminen kriittisiksi, kyseenalaistaviksi, omia aivojaan käyttäviksi ihmisiksi. Vaikka voi tuntua hankalalta samalla opettaa lapsia uskomaan auktoriteettia eli kasvattajaa, ja samanaikaisesti kyseenalaistamaan kaiken, pyrkimyksenä pitäisi aina olla lapsen vähittäinen kasvu itsenäisyyteen - omasta mielestäni itsenäisyyteen lähes kaikista auktoriteeteista. Auktoriteettien sijaan ihmisen elämän ohjeistajaksi pitäisi saada sisäsyntyinen empatia ja halu parempaan; siitä, onko tämä millään muotoa mahdollista, ei minulla ole mitään käsitystä.
Tämä on se maailma, jossa elämme. Meitä pommitetaan kertomuksilla naisista, jotka ovat "vapautuneet vuosituhantisen sorron ikeestä": moderni nainen on vahva, itsenäinen ja oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa herra (tällekään sanalle ei vielä ole tasa-arvoista vastinetta!). Mutta tätä musiikkivideoiden, mainosten ja elokuvien ihannenaista voisi kuvailla myös sanoilla alistava, väkivaltainen ja omaa vartaloaan sekä seksuaalisuuttaan myyvä.
Oletteko viime aikoina katsoneet MTV:tä? Entä oletteko nähneet Disneyn elokuvia? Kummassakin, ehkä lähes vastakkaisessa maailmassa voi huomata täysin saman ilmiön: feminismi on mennyt överiksi. On täysin normaalia, että ihmisryhmä, joka on pitkään ollut altavastaajan roolissa, vetää homman liiallisuuksiin päästessään kuopastaan ylös. Kun naisten yhteiskunnallista asemaa on parannettu sekä päättäjien taholta että uusien sukupolvien asenteissa, yhteiskuntamme on luonut naiselle uuden roolin. Tähän rooliin kuuluu osaltaan se, että nykynainen voi tehdä kaikkea sitä, mitä miehet ennen tekivät - ehkä jopa niitä asioita, jotka olivat väärin naisia kohtaan. Liekö kyse osaksi tarpeesta kostaa menneiden sukupolvien vääryydet?
Nykynainen saa yhteiskunnassamme tehdä paljon sellaista, mitä mies ei saa: jos nainen läimäyttää baarissa miestä takamukselle, miehen kuuluu kestää se, ja olla siitä jopa hyvillään; jos nainen läimäyttää poikaystäväänsä poskelle, siihen oli varmasti "hyvä syy", ja "sehän oli sille sialle ihan oikein". Ajatusleikki auttaa aina huomaamaan sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään itsestäänselvänä: kun ensi kerran näette Anna Puun musiikkivideon, jossa hän tiputtaa eksänsä parvekkeelta ja vie tämän sen jälkeen mattoon käärittynä roskiin, kääntäkää miehen ja naisen roolit päikseen. Miksi Lady Gagan Paparazzi-videossa tuomitaan poikaystävä, joka yrittää hyötyä kuuluisasta tyttöystävästään, mutta pidetään sankarina naista, joka loppujen lopuksi myrkyttää pyrkyripoikaystävänsä? Kaikkein mielenkiintoisin mediakertomus on ehkä kuitenkin Disneyn uudehko animaatio Wall-E: siinä poikarobotti ihastuu tyttörobottiin, joka yrittää jatkuvasti tappaa tämän. Poika seuraa tyttöä ihastuksesta sokeana tästä huolimatta, ja vaikkei tyttö enää elokuvan edetessä yritä tappaa poikaa, käyttäytyy hän siltikin poikaa kohden hyvin penseästi ja alistavasti. Olisiko Disney julkaissut elokuvan, jossa tyttö rakastuu poikaan, joka kohtelee tyttöä huonosti ja väkivaltaisesti lähes alusta loppuun?
Kaksinaismoralismin ja väkivaltaisuuden lisäksi nykyajan ihannenaista kuvaa vahva seksuaalisuuden esilletuonti. Sekä naiset itse että markkinoinnin ammattilaiset ovat huomanneet, kuinka erityisesti naisen seksuaalisuutta voi käyttää hyväkseen. Tätähän naiset ovat toki aina tehneet, tienatakseen rahaa tai saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi. Nykymaailmassa ilmiö vain on laajentunut niin valtavaksi, ettei oikeastaan tule mieleen ketään, joka EI voisi hyötyä naisen seksuaalisuudesta. Enää hyötyjä ei ole pelkästään nainen ja tämän lähipiiri, vaan valtava koneisto, yleensä tarkoituksenaan myydä jotakin. Nainen itse voi ajatella - kuten Missy Elliotin biisissä Work it sanotaan: "girls girls get that cash, just make sure you ahead of the game" - että seksuaalisuuttaan voi ja pitää käyttää hyväkseen, ja että nainen on tämän kaupan voittaja. Vaan onko oman vartalonsa ja seksuaalisuutensa myyminen kuitenkaan siitä saadun rahallisen hyödyn arvoista?
Lopputuloksena maailmamme on täynnä naiskuvia, jossa nainen alistaa miestä joko henkisesti, fyysisesti, tai jopa seksuaalisesti, ja nämä naiskuvat saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän lisäksi osakseen suoraa ihailuakin. Feministit ihastelevat Lily Allenia, joka ei myy musiikkiaan seksillä, vaan sen sijaan palkkaa jengin mukiloimaan eksänsä musavideollaan. Kun pornotähtiä jäljittelevä Shakira laulaa sisäisestä pedostaan, joka saalistaa yöllä itselleen toyboyta ja palaa videolla saalisretken päätteeksi oman poikaystävänsä kainaloon nukkumaan, suuret massat laulavat mukana ja nappaavat tanssilattialle videolta pari vinkkiä. Nytkö olemme saavuttaneet sukupuolten välisen tasa-arvon? Vai olisiko aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa kukaan ei alistaisi enää ketään?
Mikä on sitten nykymiehen rooli? Se tuntuu suureksi osaksi määräytyvän naisen roolin mukaan: nainen määrää, mies kuuntelee; nainen on vahva, mies on heikko; nainen alistaa, mies alistuu. Toki mediassa on miehelle vielä hyvin monta muutakin roolia: yleensä miesräppäreiden videoilla mies on tekijä, nainen on (seksuaalinen) objekti, ja Batman ja James Bond näyttävät väkivaltaisen machosankarin mallia. On mielenkiintoista seurata, tulevatko vanhan maailman machohahmot katoamaan kokonaan vai vain muuttamaan muotoaan; sellaisenaan ne tuskin pystyvät kauan sinnittelemään, mistä onkin elokuvarintamalla jo viitteitä.
Mediahan ei itsessään ole tässä kaikessa ongelma: ongelma on yhteiskunta, jota media peilaa. Kun kurssilla kysyttiin, mistä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiöstä olen huolestunut, oli homma selvä: olen huolestunut niistä mediakertomuksista, jotka vahvistavat yhteiskunnan vääristyneitä ajatusmalleja, ja joita nuorten maailma tulvii. Jos Shakiran musiikkivideo She Wolf olisi julkistettu kaksikymmentä tai jopa kymmenen vuotta sitten, yhteiskunta olisi älähtänyt; ehkäpä MTV ei jopa olisi näyttänyt sitä. Nykypäivän vastaanotto oli osittain hämmentynyt, mutta suurimmalle osalle video oli yksi muiden joukossa; tämä kertoo sekä hyvin nopeassa ajassa tapahtuneesta turtumisesta yhä voimakkaampaan seksuaaliseen kuvastoon, että kaksinaismoralismin juurtumisesta yhteiskuntaamme.
Kun mistä tahansa tulee yhteiskunnassa normi, asiaa olisi syytä syynätä tarkemmin. Kuten olen ennenkin blogissani todennut, ainoa tehokas keino lasten ja nuorten "suojelemiseen" "vääränlaista" (eli itse kunkin mielestä haitallista) sosiaalistamista vastaan taitaa olla näiden kasvattaminen kriittisiksi, kyseenalaistaviksi, omia aivojaan käyttäviksi ihmisiksi. Vaikka voi tuntua hankalalta samalla opettaa lapsia uskomaan auktoriteettia eli kasvattajaa, ja samanaikaisesti kyseenalaistamaan kaiken, pyrkimyksenä pitäisi aina olla lapsen vähittäinen kasvu itsenäisyyteen - omasta mielestäni itsenäisyyteen lähes kaikista auktoriteeteista. Auktoriteettien sijaan ihmisen elämän ohjeistajaksi pitäisi saada sisäsyntyinen empatia ja halu parempaan; siitä, onko tämä millään muotoa mahdollista, ei minulla ole mitään käsitystä.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Lopun ajat ovat täällä!
Aapuuva, apuva, enää päivä aikaa saada blogi kuntoon! Kovasti oli tarkoitus päivitellä viimeisen viikon aikana tasaisesti noita loppumerkintöjä, vaan kun aikaa ei ole, ei sitä ole... Huomenna odottaa sitten mukava vähintään kolmen merkinnän loppupuristus! Miten voikin kaikki tentit ja muut kiireet loppua juuri samaan aikaan, niin että kaikki mahdollinen pitäisi rutistaa viiden päivän sisään loppuun? :D Ja nyt vielä pitäisi olla loma.....?
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
YouTube pelastaa maailman!
Jahas, tarkoitus oli kyllä ahkeroida välitehtäviä kuntoon, mutta pitääpä päästä heittämään ilmoille eräs muu ajatus, joka tuli jälleen mieleeni lukiessani kurssikirjasta artikkelia "Mediakasvatusta nuorisotyössä" (2007, 151-157). Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka nuorten mediataidot voivat parantua mm. sellaisten verkkopalvelujen avulla, "joissa nuoret toimivat
aktiivisesti sisällön tuottajina, vaikuttajina ja kasvattavat mediataitovalmiuksiaan" (2007, 152).
Olen jo jonkin aikaa iloinnut siitä, kuinka esimerkiksi Irc-galleria, (elämän)tyyliblogit ja YouTube eivät välttämättä tuhoakaan kaikkea hyvää tässä maailmassa ja nuorisossamme, vaan kuinka ne voivat itse asiassa pelastaa ihmiskunnan: milloin historiassa on ollut aika, jolloin lähes jokaisella yhteiskunnan jäsenellä olisi ollut mahdollisuus tuoda oma näkökulmansa esiin suurelle joukolle ihmisiä, ja vieläpä juuri sille lähteelle, joka alkuperäisen viestin laittoi liikkeelle? Perinteisesti yhteiskunnan vähemmistö on saanut äänensä kuuluviin ja toitottanut omia intressejään yksisuuntaisesti suurelle ihmismassalle, jolla on ollut vaihtoehtoina aika lailla passiivinen kuunteleminen tai hyvin riskaabeli barrikadeille nousu.
Mutta nyt! Kun tehdään mainos, se saattaa hyvinkin löytää tiensä YouTubeen, jossa parhaimmillaan miljoonat kommentoivat sitä kertoen oman mielipiteensä. Wikipedia-artikkeleilla ei ole vain yhtä kirjoittajaa, vaan tekstin todenmukaisuutta ja eri näkökulmien esilletuontia valvoo valtava joukko ihmisiä. Kun nuorten tyttöjen idoliksi yltänyt life style -bloggaaja pitää palopuheen politiikasta, kommenttilaatikko täyttyy keskustelusta. Tärkeintä onkin juuri keskustelu: minä olen tätä mieltä tästä syystä, mutta miksi sinä olet tuota mieltä?
Tietysti sosiaalisessa mediassa on paljon ongelmiakin. Jotkut bloginpitäjät eivät jaksa keskustella, vaan rajaavat asiallistakin kommentointia mielivaltaisesti, jolloin lukija ei voi tietää, mitä mieltä muut lukijat aiheesta oikeasti ovat; sananvapautta siis rajoitetaan "piilossa". Yksi hyvin suuri ongelma on myös netiketti: sitä ei ole edelleenkään omaksuttu, vaan ilman sanomisistaan vastuuseenjoutumisen vaaraa, ja ilman että joutuu myös NÄKEMÄÄN vaikkapa loukkaantumisen toisen kasvoilta, netissä on helppo purkaa omia negatiivisia tuntojaan kanssaihmisiin. Netiketin omaksumisen vaikeudesta voisi kyllä kirjoittaa vaikka kuinka, enkä ainakaan itse ole vielä keksinyt ratkaisua, jolla asian saisi korjattua. Kaikille yleiset nettiprofiilit, niin ettei netissä ikinä voisi olla anonyymi tai esittää muuta kuin itseään? :D (Oikeastihan anonyymiydessa on myös paljon hyviä puolia.)
Haluan uskoa, että näissä sosiaalisen median huonoissa puolissa voimme vielä kehittyä, sillä hyviä puolia on kuitenkin roimasti enemmän, eikä näistä uusista medioista varmaankaan eroon tulla pääsemään, vaikka haluttaisiinkin. Maailma moniäänistyy, mikä sinällään aiheuttaa myös ikäviä lieveilmiöitä, mutta toivon sen myös johtavan yhä enemmän omilla avoillaan ajattelevan ja myös erilaisuutta ymmärtävän ihmisen syntyyn. Enää ei voida odottaa, että yksi taho kertoo kaikki maailman totuudet; aina löytyy joku, joka on eri mieltä. Toivottavasti ihmiskunta kestää tällaisen monien "totuuksien" rinnakkaisuuden ja sen valtavan vastuun, että asioita pitääkin pohtia itse.
Lähde: Kotilainen, Sirkku: "Mediakasvatusta nuorisotyössä". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
aktiivisesti sisällön tuottajina, vaikuttajina ja kasvattavat mediataitovalmiuksiaan" (2007, 152).
Olen jo jonkin aikaa iloinnut siitä, kuinka esimerkiksi Irc-galleria, (elämän)tyyliblogit ja YouTube eivät välttämättä tuhoakaan kaikkea hyvää tässä maailmassa ja nuorisossamme, vaan kuinka ne voivat itse asiassa pelastaa ihmiskunnan: milloin historiassa on ollut aika, jolloin lähes jokaisella yhteiskunnan jäsenellä olisi ollut mahdollisuus tuoda oma näkökulmansa esiin suurelle joukolle ihmisiä, ja vieläpä juuri sille lähteelle, joka alkuperäisen viestin laittoi liikkeelle? Perinteisesti yhteiskunnan vähemmistö on saanut äänensä kuuluviin ja toitottanut omia intressejään yksisuuntaisesti suurelle ihmismassalle, jolla on ollut vaihtoehtoina aika lailla passiivinen kuunteleminen tai hyvin riskaabeli barrikadeille nousu.
Mutta nyt! Kun tehdään mainos, se saattaa hyvinkin löytää tiensä YouTubeen, jossa parhaimmillaan miljoonat kommentoivat sitä kertoen oman mielipiteensä. Wikipedia-artikkeleilla ei ole vain yhtä kirjoittajaa, vaan tekstin todenmukaisuutta ja eri näkökulmien esilletuontia valvoo valtava joukko ihmisiä. Kun nuorten tyttöjen idoliksi yltänyt life style -bloggaaja pitää palopuheen politiikasta, kommenttilaatikko täyttyy keskustelusta. Tärkeintä onkin juuri keskustelu: minä olen tätä mieltä tästä syystä, mutta miksi sinä olet tuota mieltä?
Tietysti sosiaalisessa mediassa on paljon ongelmiakin. Jotkut bloginpitäjät eivät jaksa keskustella, vaan rajaavat asiallistakin kommentointia mielivaltaisesti, jolloin lukija ei voi tietää, mitä mieltä muut lukijat aiheesta oikeasti ovat; sananvapautta siis rajoitetaan "piilossa". Yksi hyvin suuri ongelma on myös netiketti: sitä ei ole edelleenkään omaksuttu, vaan ilman sanomisistaan vastuuseenjoutumisen vaaraa, ja ilman että joutuu myös NÄKEMÄÄN vaikkapa loukkaantumisen toisen kasvoilta, netissä on helppo purkaa omia negatiivisia tuntojaan kanssaihmisiin. Netiketin omaksumisen vaikeudesta voisi kyllä kirjoittaa vaikka kuinka, enkä ainakaan itse ole vielä keksinyt ratkaisua, jolla asian saisi korjattua. Kaikille yleiset nettiprofiilit, niin ettei netissä ikinä voisi olla anonyymi tai esittää muuta kuin itseään? :D (Oikeastihan anonyymiydessa on myös paljon hyviä puolia.)
Haluan uskoa, että näissä sosiaalisen median huonoissa puolissa voimme vielä kehittyä, sillä hyviä puolia on kuitenkin roimasti enemmän, eikä näistä uusista medioista varmaankaan eroon tulla pääsemään, vaikka haluttaisiinkin. Maailma moniäänistyy, mikä sinällään aiheuttaa myös ikäviä lieveilmiöitä, mutta toivon sen myös johtavan yhä enemmän omilla avoillaan ajattelevan ja myös erilaisuutta ymmärtävän ihmisen syntyyn. Enää ei voida odottaa, että yksi taho kertoo kaikki maailman totuudet; aina löytyy joku, joka on eri mieltä. Toivottavasti ihmiskunta kestää tällaisen monien "totuuksien" rinnakkaisuuden ja sen valtavan vastuun, että asioita pitääkin pohtia itse.
Lähde: Kotilainen, Sirkku: "Mediakasvatusta nuorisotyössä". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Ei ihmisyyttä ilman mediaa
Mediapaasto, välitehtävämme. Ei siitä tarvinnut blogissa horista, mutta harva on pystynyt olemaan purkamatta tuntojaan kokeilun jälkeen. Odotin jo kovasti luennolla tapahtuvaa paastopurkua, mutteipä aiheesta sanottukaan halaistua sanaa. Täytyyhän sitä nyt näin hätkähdyttävästä ja vaikeasta tehtävästä päästä puhumaan, joten blogini, kuule kertomukseni!
Keskiviikon piti olla tuo maaginen päivä, jolloin kerrankin elämässäni pakenen mediaa, yritän vältellä sen käyttöä hyödykseni enkä sorru sen rentouttaviin houkutuksiin. Tosin tiesin jo valmiiksi, että päiväni tulee sisältämään vaikka kuinka paljon mediaa opiskelujen vuoksi, joten sallin kaiken itselleni normaalisti puoleen päivään asti, mistä lähtien yritin pitää mediattoman vuorokauden torstain luentoon asti.
Aamupäivän mediamaratonin (mm. radio, kirjoja, videoita) jälkeen sainkin vähennettyä kaikkein silmiinpistävimpien medioiden käyttöä. Vaan silti pyöräillessäni asioille kaupunki tunki eteeni kadunvarsimainoksia, logoja, autoja, vaatteita, rakennuksia...mitä en olisi nähnyt? Apteekki oli pakkauksia ja mainoksia pullollaan, työpaikalta tuntilappuja hakiessa niitäkin tuli väkisin vilkaistua. Puhuin myös ihmisten kanssa koko päivän, ja puheenkin voi mediaksi luokitella; en kuitenkaan halunnut eristäytyä kaikesta kommunikoinnista mediapaaston takia, vaikka se olisi varmasti ollut ajatuksia herättävä kokemus.
Tanssitunnilla soi musiikki. Sitten täytyi käydä kirjastossa etsimässä tietokoneen avulla yhtä kirjaa. Kotiin tultuani pääsin kuitenkin aika hyvin mediaa piiloon, vaikka tietysti kotinikin on täynnä ihmisten luomia viestejä. Olin kuolemanväsynyt, ja tuntui, että ainoastaan musiikki voisi pitää minut hereillä. Vaan en musiikkia laittanut soimaan, jolloin totesin ainoaksi vaihtoehdokseni käydä nukkumaan. :D Torkut venähtivät vähän turhan pitkiksi (tästä syystä en ikinä torkkuja otakaan), mutta illalla sain vielä koettelemuksia eteeni, kun poikaystäväni kuunteli musiikkia ja katsoi telkkaa. Enpä viitsinyt häntä pakottaa paastooni mukaan, joten kuulin sivukorvalla kaikenlaista. Sähköpostitkin oli katsottava, josko seuraavalle päivälle olisi tullut jokin luokkatilan muutos tai muu vastaava (mikä ei ole ollenkaan epätavallista!). Lueskelin myös opiskelupapereitani. Ja fuskasin hieman pyytämällä poikaystävääni katsomaan netistä puolestani säätiedotuksen... :D Illalta jätin siis ainoastaan median viihdekäytön sekä "siviiliyhteydenpidon" pois, muuten halusin sinnitellä tämän yhdenkin päivän ajan tasalla opiskelu- ym. käytännön jutuista.
Torstaiaamu valkeni (hmm, tai siis pysyi pilkkopimeänä) luvattoman aikaisin kännykkäni herätykseen, sillä en omista herätyskelloa. Ja onko kellokin muuten media, oli se missä muodossa tahansa? Ilman kelloa en joka tapauksessa yrittänyt selvitä, vaan käytin kännykkäni kelloa koko päivän; aika harva varmaan pystyy elämään meidän yhteiskunnassamme opiskellessaan/työskennellessään pelkästään sisäisen kellonsa turvin? Kun sain itseni riivittyä sängystä, jouduin tyytymään herättelemään pääkoppaani hipihiljaisuudessa, radiota en avannut. Ja kyllähän sen huomasikin, ettei toimintaa rytmittänyt vauhdikas musiikki tai mielialaani kohottanut juontajien kikatuksentäyteinen sananvaihto.
Harjoittelukoululla tuntia seuratessa en sulkenut silmiäni ja korviani oppikirjoilta ja oppilaiden esityksiltä, joissa oli valmiiksi kirjoitettua puhetta, kirjoitettua mediaa ja videoita. Yliopistolla tein ranskan läksyn tietokoneella. Lounaalle en sentään ottanut lukemista, vaikka onkin niin kovin mukavaa tehdä samalla jotain kun syö; mikä siinäkin on, ettei puolta tuntia (olen hidas syöjä) voisi olla vain kaksin omien ajatustensa kanssa? Sainkin pian kaverin lounasseuraksi, eli yksin en ajatuksineni jäänytkään, mikä on kyllä joskus muulloin ollut ihan pääkoppaa selkiyttävä kokemus. Eihän päähän voi koko ajan tunkea uutta informaatiota, täytyy ne vanhatkin jossain välissä laittaa järjestykseen.
Seuraavaksi olimmekin jo kurssin luennolla, joka on multimediaa parhaimmillaan. Kuinka mediaton vuorokauteni siis oli? Ehdottomasti mediattomampi kuin yleensä, mutten meinannut kaikesta mediasta päästä millään eroon; kaikesta en halunnutkaan. Onhan se hämmentävää huomata, kuinka mediantäyteinen maailmamme on, ja varsinkin kaupungissa, opiskellessa ja töitä tehdessä. Vastakohta tälle äänen, kuvan ja tekniikan kyllästämälle elämälle löytyy varmaankin keskeltä koskematonta metsää ilman mitään ihmistekoista. Pitäisi siis olla eläin? Onko media todella näin olennainen osa ihmisyyttä?
Keskiviikon piti olla tuo maaginen päivä, jolloin kerrankin elämässäni pakenen mediaa, yritän vältellä sen käyttöä hyödykseni enkä sorru sen rentouttaviin houkutuksiin. Tosin tiesin jo valmiiksi, että päiväni tulee sisältämään vaikka kuinka paljon mediaa opiskelujen vuoksi, joten sallin kaiken itselleni normaalisti puoleen päivään asti, mistä lähtien yritin pitää mediattoman vuorokauden torstain luentoon asti.
Aamupäivän mediamaratonin (mm. radio, kirjoja, videoita) jälkeen sainkin vähennettyä kaikkein silmiinpistävimpien medioiden käyttöä. Vaan silti pyöräillessäni asioille kaupunki tunki eteeni kadunvarsimainoksia, logoja, autoja, vaatteita, rakennuksia...mitä en olisi nähnyt? Apteekki oli pakkauksia ja mainoksia pullollaan, työpaikalta tuntilappuja hakiessa niitäkin tuli väkisin vilkaistua. Puhuin myös ihmisten kanssa koko päivän, ja puheenkin voi mediaksi luokitella; en kuitenkaan halunnut eristäytyä kaikesta kommunikoinnista mediapaaston takia, vaikka se olisi varmasti ollut ajatuksia herättävä kokemus.
Tanssitunnilla soi musiikki. Sitten täytyi käydä kirjastossa etsimässä tietokoneen avulla yhtä kirjaa. Kotiin tultuani pääsin kuitenkin aika hyvin mediaa piiloon, vaikka tietysti kotinikin on täynnä ihmisten luomia viestejä. Olin kuolemanväsynyt, ja tuntui, että ainoastaan musiikki voisi pitää minut hereillä. Vaan en musiikkia laittanut soimaan, jolloin totesin ainoaksi vaihtoehdokseni käydä nukkumaan. :D Torkut venähtivät vähän turhan pitkiksi (tästä syystä en ikinä torkkuja otakaan), mutta illalla sain vielä koettelemuksia eteeni, kun poikaystäväni kuunteli musiikkia ja katsoi telkkaa. Enpä viitsinyt häntä pakottaa paastooni mukaan, joten kuulin sivukorvalla kaikenlaista. Sähköpostitkin oli katsottava, josko seuraavalle päivälle olisi tullut jokin luokkatilan muutos tai muu vastaava (mikä ei ole ollenkaan epätavallista!). Lueskelin myös opiskelupapereitani. Ja fuskasin hieman pyytämällä poikaystävääni katsomaan netistä puolestani säätiedotuksen... :D Illalta jätin siis ainoastaan median viihdekäytön sekä "siviiliyhteydenpidon" pois, muuten halusin sinnitellä tämän yhdenkin päivän ajan tasalla opiskelu- ym. käytännön jutuista.
Torstaiaamu valkeni (hmm, tai siis pysyi pilkkopimeänä) luvattoman aikaisin kännykkäni herätykseen, sillä en omista herätyskelloa. Ja onko kellokin muuten media, oli se missä muodossa tahansa? Ilman kelloa en joka tapauksessa yrittänyt selvitä, vaan käytin kännykkäni kelloa koko päivän; aika harva varmaan pystyy elämään meidän yhteiskunnassamme opiskellessaan/työskennellessään pelkästään sisäisen kellonsa turvin? Kun sain itseni riivittyä sängystä, jouduin tyytymään herättelemään pääkoppaani hipihiljaisuudessa, radiota en avannut. Ja kyllähän sen huomasikin, ettei toimintaa rytmittänyt vauhdikas musiikki tai mielialaani kohottanut juontajien kikatuksentäyteinen sananvaihto.
Harjoittelukoululla tuntia seuratessa en sulkenut silmiäni ja korviani oppikirjoilta ja oppilaiden esityksiltä, joissa oli valmiiksi kirjoitettua puhetta, kirjoitettua mediaa ja videoita. Yliopistolla tein ranskan läksyn tietokoneella. Lounaalle en sentään ottanut lukemista, vaikka onkin niin kovin mukavaa tehdä samalla jotain kun syö; mikä siinäkin on, ettei puolta tuntia (olen hidas syöjä) voisi olla vain kaksin omien ajatustensa kanssa? Sainkin pian kaverin lounasseuraksi, eli yksin en ajatuksineni jäänytkään, mikä on kyllä joskus muulloin ollut ihan pääkoppaa selkiyttävä kokemus. Eihän päähän voi koko ajan tunkea uutta informaatiota, täytyy ne vanhatkin jossain välissä laittaa järjestykseen.
Seuraavaksi olimmekin jo kurssin luennolla, joka on multimediaa parhaimmillaan. Kuinka mediaton vuorokauteni siis oli? Ehdottomasti mediattomampi kuin yleensä, mutten meinannut kaikesta mediasta päästä millään eroon; kaikesta en halunnutkaan. Onhan se hämmentävää huomata, kuinka mediantäyteinen maailmamme on, ja varsinkin kaupungissa, opiskellessa ja töitä tehdessä. Vastakohta tälle äänen, kuvan ja tekniikan kyllästämälle elämälle löytyy varmaankin keskeltä koskematonta metsää ilman mitään ihmistekoista. Pitäisi siis olla eläin? Onko media todella näin olennainen osa ihmisyyttä?
maanantai 28. syyskuuta 2009
Itkeä pillittävä sisältökriitikko
Apuva, kuinka tässä muka pitäisi pystyä mediapaastoamaan, kun kaikki edelliset välitehtävät on vielä laukomatta tänne verkkoon! :D Kurssin välitehtävänä oli siis pitää vähintään vuorokauden mittainen mediapaasto... Mutta eihän sellainen nyt millekään päivälle sovi, tiedän sen jo etukäteen! Josko kuitenkin keskiviikkona tuota paastoa joutuisi vähiten rikkomaan...
Sitten vanhaan välitehtävään, eli miettimään omia mediankäytön tapoja. Imenkö päähäni aivottomana kaiken mitä eteen tuodaan, kritisoinko median sisältöjä, olenko muotoon takertuva pilkunviilaaja vai näenkö sieluni silmin vaihtoehtoisia toteutustapoja? Kaikkihan me näitä kaikkia joskus teemme ainakin jossain määrin, mutta missä tilanteessa mikäkin minun kohdallani korostuu?
Tässä samalla tajusin taas yhden edellisestä kirjoituksestani unohtaneeni seikan, eli sen, kuinka paljon äitini on aina kritisoinut mediassa esiintyvää kielenkäyttöä. Olen siis varttunut kodissa, jossa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota muotoon ja nimenomaan sellaisiin tapauksiin, joissa normatiivisia kielen sääntöjä on "rikottu". Jossakin vaiheessa menin tässä asiassa täysin äitini kelkkaan ja huomasin sekä mielessäni nuhtelin kaikenlaista "väärää" kielenkäyttöä ja mm. tv-sarjojen käännösvirheitä. Liekö sitten kielitieteen opinnot vaikuttaneet näkökulman vaihdokseeni, mutta näen kielen nykyään paljon avarakatseisemmin ymmärtäessäni kielen ilmiöitä. Ainakaan kielen suhteen en siis ole kärkäs muodon analysoija, vaan nautin sujuvasta ja innovatiivisesta kielenkäytöstä, mutten kiinnitä kunkin omanlaiseensa itseilmaisuun sen kummemmin huomiota - minua ei esimerkiksi häiritse lukea blogeja, jotka on kirjoitettu täysin puhekielisesti, "tekstarikielellä", kunhan teksti on eläväistä ja YMMÄRRETTÄVÄÄ (kaikkea kun ei voi puheesta kirjoitettuun muotoon siirtää).
Muotoa en koe muutoinkaan kovin paljon analysoivani, mutta sisältöjen kritisoinnissa olen sitäkin aktiivisempi. Etenkin audiovisuaalinen viihteellinen media on monesti puheenaiheenani avomieheni ja kavereideni kanssa, joko pätkää katsoessa tai jälkikäteen lounaalla. Eli elokuvia, telkkaa ja musiikkivideoita katsellessa tulee yleensä mieleen paljon ajatuksia mm. sukupuolirooleista, kansoja ja kulttuureja koskevista stereotypioista ja näiden pätkien toteutustavoista. En koe tämän kuitenkaan häiritsevän rentoutumistani tai medianautiskeluani, vaan voin kritisoimaani pätkää katsoessa kuitenkin uppoutua siihen niin, että itkeä pillitän puolet leffasta (kuten kävi Benjamin Buttonin ihmeellisen elämän kanssa), nauraa räkätän koko ohjelman ajan (kuten käy monesti Simpsonien kanssa) tai en pysy tuolillani vaan on pakko laittaa tanssiksi (kuten on käynyt Sean Paulin musavideoiden kanssa).
Uutisia ja lehtiartikkeleita lukiessa, katsoessa ja kuunnellessa joudun ehkä monesti tietoisemmin ponnistelemaan sen eteen, että muistaisin ajatella uutisen näkökulmaa, kirjoittajan tarkoitusperiä yms. Monesti jonkin tutkimuksen "tulos" eli ylipelkistetty raflaava otsikko jää sellaisenaan mieleeni, ja sitten ihmettelen että "Jaa nytkö tässä sitten pitäisi alkaa nukkua 7 tuntia yössä 9 tunnin sijaan, jotta oppisin paremmin, just joo, ei ole mun keho tuon tutkimuksen kanssa samaa mieltä!", ja ehkä vasta myöhemmin tajuan, ettei tutkimuksen tulos välttämättä todellisuudessa ole niin mustavalkoinen kuin uutisointi antaa ymmärtää.
Mitä enemmän luotan lähteeseen, sitä aivottomampi vastaanottaja minusta tulee. Keltaisen lehdistön lööppejä lukiessa alkaa lähes uskoa todellisuuden olevan juuri päin vastoin kuin otsikossa väitetään, kun taas Ylen ja Hesarin uutiset nielen monesti pureskelematta. Tässäpä minulle haastetta: kuinka muistaisi aina ajatella myös omilla aivoilla?
Sitten vanhaan välitehtävään, eli miettimään omia mediankäytön tapoja. Imenkö päähäni aivottomana kaiken mitä eteen tuodaan, kritisoinko median sisältöjä, olenko muotoon takertuva pilkunviilaaja vai näenkö sieluni silmin vaihtoehtoisia toteutustapoja? Kaikkihan me näitä kaikkia joskus teemme ainakin jossain määrin, mutta missä tilanteessa mikäkin minun kohdallani korostuu?
Tässä samalla tajusin taas yhden edellisestä kirjoituksestani unohtaneeni seikan, eli sen, kuinka paljon äitini on aina kritisoinut mediassa esiintyvää kielenkäyttöä. Olen siis varttunut kodissa, jossa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota muotoon ja nimenomaan sellaisiin tapauksiin, joissa normatiivisia kielen sääntöjä on "rikottu". Jossakin vaiheessa menin tässä asiassa täysin äitini kelkkaan ja huomasin sekä mielessäni nuhtelin kaikenlaista "väärää" kielenkäyttöä ja mm. tv-sarjojen käännösvirheitä. Liekö sitten kielitieteen opinnot vaikuttaneet näkökulman vaihdokseeni, mutta näen kielen nykyään paljon avarakatseisemmin ymmärtäessäni kielen ilmiöitä. Ainakaan kielen suhteen en siis ole kärkäs muodon analysoija, vaan nautin sujuvasta ja innovatiivisesta kielenkäytöstä, mutten kiinnitä kunkin omanlaiseensa itseilmaisuun sen kummemmin huomiota - minua ei esimerkiksi häiritse lukea blogeja, jotka on kirjoitettu täysin puhekielisesti, "tekstarikielellä", kunhan teksti on eläväistä ja YMMÄRRETTÄVÄÄ (kaikkea kun ei voi puheesta kirjoitettuun muotoon siirtää).
Muotoa en koe muutoinkaan kovin paljon analysoivani, mutta sisältöjen kritisoinnissa olen sitäkin aktiivisempi. Etenkin audiovisuaalinen viihteellinen media on monesti puheenaiheenani avomieheni ja kavereideni kanssa, joko pätkää katsoessa tai jälkikäteen lounaalla. Eli elokuvia, telkkaa ja musiikkivideoita katsellessa tulee yleensä mieleen paljon ajatuksia mm. sukupuolirooleista, kansoja ja kulttuureja koskevista stereotypioista ja näiden pätkien toteutustavoista. En koe tämän kuitenkaan häiritsevän rentoutumistani tai medianautiskeluani, vaan voin kritisoimaani pätkää katsoessa kuitenkin uppoutua siihen niin, että itkeä pillitän puolet leffasta (kuten kävi Benjamin Buttonin ihmeellisen elämän kanssa), nauraa räkätän koko ohjelman ajan (kuten käy monesti Simpsonien kanssa) tai en pysy tuolillani vaan on pakko laittaa tanssiksi (kuten on käynyt Sean Paulin musavideoiden kanssa).
Uutisia ja lehtiartikkeleita lukiessa, katsoessa ja kuunnellessa joudun ehkä monesti tietoisemmin ponnistelemaan sen eteen, että muistaisin ajatella uutisen näkökulmaa, kirjoittajan tarkoitusperiä yms. Monesti jonkin tutkimuksen "tulos" eli ylipelkistetty raflaava otsikko jää sellaisenaan mieleeni, ja sitten ihmettelen että "Jaa nytkö tässä sitten pitäisi alkaa nukkua 7 tuntia yössä 9 tunnin sijaan, jotta oppisin paremmin, just joo, ei ole mun keho tuon tutkimuksen kanssa samaa mieltä!", ja ehkä vasta myöhemmin tajuan, ettei tutkimuksen tulos välttämättä todellisuudessa ole niin mustavalkoinen kuin uutisointi antaa ymmärtää.
Mitä enemmän luotan lähteeseen, sitä aivottomampi vastaanottaja minusta tulee. Keltaisen lehdistön lööppejä lukiessa alkaa lähes uskoa todellisuuden olevan juuri päin vastoin kuin otsikossa väitetään, kun taas Ylen ja Hesarin uutiset nielen monesti pureskelematta. Tässäpä minulle haastetta: kuinka muistaisi aina ajatella myös omilla aivoilla?
Mittava mediakasvatushistoriikki
Mitä, ettäkö olisin välitehtävissä jotenkin jäljessä? Kuvittelette vain..!
Joskus muinoin kurssilla annettiin tehtäväksi pohtia sitä, kuinka itse on kokenut menneisyyden mediakasvatuksen joko oppilaan tahi kasvattajan roolissa. Minulla kun ei tuota opetus- tai muutakaan kasvatuskokemusta ole takana kuin nelisen opetustuntia ja epämääräistä hyörinää imeväisikäisen kummina, voisin keskittyä siihen, kuinka minua on mediakasvatettu.
Ehdin jo pohtia paljon kotonani saamaani mediakasvatusta, vaikka siitä ei välitehtävässä kyseltykään. Koen nykyisin olevani melko mediakriittinen ihminen, mikä on hieman outo lopputulos siihen nähden, kuinka minua on kotona tähän kriittisyyteen ohjattu: ei nimittäin lähes mitenkään. Yksinhuoltajaäitini (maailman paras äiti, jee!) ote minun ja veljeni mediankäyttöön oli lähes yksinomaan joko salliva tai suojeleva, en muista minkään harmaan alueen olemassaoloa. Esimerkiksi MTV:tä ja Simpsoneita saatiin katsella yksin ja aivan sydämemme kyllyydestä, kun taas kauhuleffat, raaka väkivalta ja "puhdas" seksi olivat ainakin teini-ikään asti aikamoisia tabuja ja piilottelun aiheita. Kasvatus oli siis lähinnä sitä, mitä saamme ja mitä emme saa katsoa telkasta.
Kun katsoimme ohjelmia tai elokuvia yhdessä, äiti kyllä kommentoikin sitä mitä tuutista tuli, mutten muista näkökulman olleen erityisen kriittinen - lähinnä kommentit kohdistuivat siihen, kuinka vaikkapa juonikuviot menivät niin absurdeiksi, ettei äitin mielestä niissä enää ollut vähääkään järkeä, eikä hän näin ollen jaksanut niitä katsoa. Äitin lukiessa lehtiä kommentteja tuli myös joskus harvoin, mutten muista kommenttien ikinä koskeneen esimerkiksi sitä, kuka artikkelin on kirjoittanut ja mistä tarkoitusperistä. Tosin onko minua tällaiset kommentit lapsena kiinnostaneetkaan ja siten jääneet mieleen... Iltasatuja meillä luettiin paljon ja kirjojen lukuun kannustettiin, mutta varsinkaan kaunokirjallisuuteen ei taidettu ikinä puuttua oikeastaan minkäänlaisella kommentoinnilla.
Kun meille joskus ikuisuuksien jälkeen (siis ku kaikil muil niinku oli jo) tuli PC taloon, sitäkin saimme käyttää suhteellisen vapaasti. Koneella käytettyä aikaa äiti kyllä rajasi, lähinnä niin, että saimme veljeni kanssa käyttää sitä yhtä paljon, emmekä kukkuneet koneella yömyöhään. Kone oli aina jonkin ohikulkureitin varrella, joten täyttä yksityisyyttä ei konetta käyttäessä ollut, mikä teininä tietysti ärsytti. Sen kummemmin äiti ei kuitenkaan valvonut sitä, mitä netissä teimme, ja sainkin pyöriä galtsuissa ja tsäteissä äitin pysyessä kaikesta autuaan tietämättömänä. Taisimme veljeni kanssa monesti opettaa äitille koneen ja netin käytön perusteita, jotka olimme itse oppineet koulussa ja kavereilla.
Kerran isoveljeni kuitenkin puuttui netinkäyttööni, kun jossakin tsätissä tuntematon ihminen alkoi avautua minulle itsemurha-ajatuksistaan. Veli näki keskustelumme (yritin siis jotenkin käännyttää tätä itsemurhaa hautovaa (vaikka mistä sen tietää kuinka tosissaan tämä tyyppi oli)) ja koki asian ilmeisesti liian vaikeaksi, asiaksi joka ei kuulu meille, kun hän, kerrankin veljeni, laverteli äidille, että "Laura yrittää netissä estää jotain tyyppiä tekemästä itsemurhaa!". En edes muista äitini reaktiota, mutta ilmeisesti hän ei ainakaan tullut keskeyttämään puuhiani, vaan ehkä ajatteli veljeni keksineen taas jonkun "hupsutuksen". Minä, kolme vuotta veljeäni nuorempana, taas yritin vakuuttaa äitiä, että ei täällä mitään ole ja piilotella tekemisiäni; kyllähän minä nyt tällaisesta tilanteesta itse selviän. Jälkeenpäin ajateltuna veljeni reaktio tuntuu todella terveeltä, mutta mikä minussa sitten oli vialla, kun en kokenut asiaa liian isona ja vastuullisena pienelle varhaisteinin mielelleni?
Käsittääkseni äidillä on ollut sama asenne mediaa kohtaan kuin hyvin hyvin monilla muillakin 80- ja 90-lukujen vanhemmilla: on joitakin asioita, jotka lapsilta pitää kieltää, ja toiset asiat taas kuuluvat nykypäivän arkeen, eikä niitä sen kummemmin kyseenalaisteta. Kaikkiin uusiin ilmiöihin ei jaksaisi millään tutustua, ja nämä uudetkin asiat voi sitten joko kieltää tai sallia. En tiedä tiesikö äiti meidän jutuistamme enemmän kuin luulenkaan, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei äiti tosiaan ollut kovin tietoinen esimerkiksi kuuntelemamme musiikin sanoituksista, siitä millaisia herutuskuvia galtsut alkoivat olla täynnä, tai että nettipelien pelaamisen lomassa oli helppo sopia treffejä tuntemattomien poikien kanssa.
Tästä mustavalkoisesta saa/ei saa -kasvupohjasta ja yksinäisestä MTV:n tuijotuksesta huolimatta media ei käsittääkseni päässyt lumoamaan minua niin, että olisin vain vastaanottanut kaiken ihaillen tai äidin opetuksien mukaan torjunut tietyt median eteen lataamat elementit, vaan näin monetkin ilmiöt omituisina tai naurettavina; tein mm. yläasteella parodiavideon hip hop -musiikkivideoista pahvisia Pamela-beibejä myöten, itse Snoop Doggia esittäen. Koen kyllä äitini yleisesti todella fiksuna ihmisenä ja maailman rakastavimpana äitinä, mikä varmasti jo itsessään antoi meille lapsille hyvät edellytykset kasvaa itsenäisiksi aikuisiksi, mutta olisiko koulu antanut nimenomaan mediakriittisyyteen jotenkin enemmän eväitä?
Kävin ala-asteeni 90-luvun puolivälissä ja lopussa, jolloin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007, 15) kuvaama mediakasvatuksen kehitysvaihe oli todellakin meidän koulussamme meneillään: tieto- ja viestintätekniikasta innostuttiin ja se haluttiin saada opetukseen mukaan. Varsinkin 3- ja 4-luokkien opettajani oli itse aikamoinen tietotekniikkahirmu, ja hänen kanssaan "ajoimme" ainakin jonkinlaisen atk-ajokortin, eli opettelimme tietotekniikan teoriaa ja käytäntöä oikein systemaattisesti. Teimme kuvankäsittelyllä jopa 3-luokan portfolioon hienot omannäköisemme kannet ja taisimmepa kokeeksi pyöräyttää omat kotisivutkin jollakin helppokäyttöisellä ohjelmalla. Painopiste oli siis paljolti mediateknologian opettamisessa.
Hirveästi muuta mediakasvatukseen liittyvää en ala-asteelta muistakaan. Äidinkielessä varmasti puhuttiin kirjoista ja niitä luettiin, mutten muista näkökulman olleen ikinä ainakaan kovin mediakriittinen. Joskus katsoimme luokan kanssa leffan, vaan enpä muista, että elokuvaa olisi yhdessä mitenkään puitu. Luultavasti televisio-ohjelmia/elokuvia käytettiin joskus opetustarkoituksessa, eli media oli opetuksen väline.
Ylä-asteella tietotekniikkaa käytettiin myöskin melko paljon opetuksen välineenä mm. kielten tunneilla, ja äidinkielen tai historian tunneilla saatettiin katsoa aiheesta kertovia elokuvia. Taisipa meillä olla (valinnainen?) atk-kurssikin, mutten siitä kyllä mitään muista. Äikästä muistuu mieleen myöskin sanomalehtiviikko, jolloin lehtiä tutkailtiin, mutta jälleen kerran yhteiskunnallinen ja eettinen näkökulma loisti hienosti poissaolollaan. Kuvistunneilla sitten päästiinkin oikein kunnolla harjoittelemaan median tuottamista, kun kerran mm. värkkäsimme mainokset kollaasimuotoon ja valinnaisella kurssilla pääsi tosiaan kuvaamaan ihan omia videoita - tämä oli itselleni ehkä mieluisin kurssi koko kouluhistoriani aikana, ja se todella antoi uutta näkökulmaa siihen, mitä kuluttamamme median toisella puolella tapahtuu, vaikkakaan en muista mitään yksittäisiä tajuntaan pamahtaneita oivalluksia.
Lukiosta tulee mieleen kaikista vähiten selkeää mediakasvatusta, vaikka tässä on ollut kaikista vähiten aikaa unohtaa... Ainakin videoita käytettiin opetuksen välineenä yhä edelleen. Äikässä varmaankin yritettiin saada meistä kaikinpuolin päteviä kirjoitetun median kuluttajia ja tuottajia, muttei siitäkään ole jäänyt mitään selkeitä yksityiskohtia mieleen. Kuviksessa taas saattoi olla pienimuotoista visuaalisen median arviointia, muttei mitään läpinäkyvää mediakasvatusta. Onkohan mediakasvatus siis ollut niin hyvin piilotettuna kaiken muun sekaan, ettei sitä vain ole huomannut, vai eikö sitä tosiaankaan pahemmin ole ollut?
Tämä historiikki tuntuu tukevan Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan huomiota siitä, että koska mediakasvatus on koulussa vain läpäisyaine eikä oma oppiaineensa, sen ottaminen opetukseen mukaan on monesti yksittäisten opettajien kiinnostuksen varassa (2007, 17). Eipä 1- ja 2-luokan ihana viisikymppinen opettajani ottanut tietotekniikkaa huomioon ihan yhtä vahvasti kuin 3- ja 4-luokan nuori miesopemme. Myös yläasteen kuvisopellamme tuntui olevan aivan erilainen ote meidän nuorten omaan mediantuottamiseen kuin lukiomme opettajilla. Toisaalta mediakasvatus on ollut koko minun kouluaikani kirjattuna äidinkielen ja kuvaamataidon opetussuunnitelmaan niin, että jonkinasteisesti se on aina ollut näissä aineissa mukana.
Kaiken kaikkiaan läpinäkyvä yhteiskunnallisen ja eettisen näkökulman huomioiva mediakasvatus on tuntunut pysyvän kouluympäristöstä visusti poissa. Mistä me nuoret sitten opimme jo varhain kyseenalaistamaan MTV:n eteen tuomaa maailmankuvaa? Ehkäpä tuo jenkkiräppäreiden valtaama silloinen maailmankuva olikin liian kaukana meidän suomalaislasten arjesta, ja siihen oli helpompi suhtautua ulkopuolisen silmin. Vaan miten on nyt, kun Snoop Dogg ei olekaan enää gansta-räppääjän prototyyppi, vaan meillä on oma Cheekimme ja MTV:n mainoksetkin ovat suomalaisia?
Vanhemmilta ei voi vaatia kasvatuksen asiantuntijuutta tai erityisen kriittistä maailmankuvaa; eikö siis koulun tulisi auttaa katsomaan kriittisesti juuri sitä, mikä on niin lähellä, etteivät edes vanhemmat sitä enää selkeästi näe, tai mistä vanhemmilla ei pahimmassa tapauksessa ole harmainta aavistustakaan?
Lähde: Kupiainen, R., Sintonen, S. ja Suoranta, J.: "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
Joskus muinoin kurssilla annettiin tehtäväksi pohtia sitä, kuinka itse on kokenut menneisyyden mediakasvatuksen joko oppilaan tahi kasvattajan roolissa. Minulla kun ei tuota opetus- tai muutakaan kasvatuskokemusta ole takana kuin nelisen opetustuntia ja epämääräistä hyörinää imeväisikäisen kummina, voisin keskittyä siihen, kuinka minua on mediakasvatettu.
Ehdin jo pohtia paljon kotonani saamaani mediakasvatusta, vaikka siitä ei välitehtävässä kyseltykään. Koen nykyisin olevani melko mediakriittinen ihminen, mikä on hieman outo lopputulos siihen nähden, kuinka minua on kotona tähän kriittisyyteen ohjattu: ei nimittäin lähes mitenkään. Yksinhuoltajaäitini (maailman paras äiti, jee!) ote minun ja veljeni mediankäyttöön oli lähes yksinomaan joko salliva tai suojeleva, en muista minkään harmaan alueen olemassaoloa. Esimerkiksi MTV:tä ja Simpsoneita saatiin katsella yksin ja aivan sydämemme kyllyydestä, kun taas kauhuleffat, raaka väkivalta ja "puhdas" seksi olivat ainakin teini-ikään asti aikamoisia tabuja ja piilottelun aiheita. Kasvatus oli siis lähinnä sitä, mitä saamme ja mitä emme saa katsoa telkasta.
Kun katsoimme ohjelmia tai elokuvia yhdessä, äiti kyllä kommentoikin sitä mitä tuutista tuli, mutten muista näkökulman olleen erityisen kriittinen - lähinnä kommentit kohdistuivat siihen, kuinka vaikkapa juonikuviot menivät niin absurdeiksi, ettei äitin mielestä niissä enää ollut vähääkään järkeä, eikä hän näin ollen jaksanut niitä katsoa. Äitin lukiessa lehtiä kommentteja tuli myös joskus harvoin, mutten muista kommenttien ikinä koskeneen esimerkiksi sitä, kuka artikkelin on kirjoittanut ja mistä tarkoitusperistä. Tosin onko minua tällaiset kommentit lapsena kiinnostaneetkaan ja siten jääneet mieleen... Iltasatuja meillä luettiin paljon ja kirjojen lukuun kannustettiin, mutta varsinkaan kaunokirjallisuuteen ei taidettu ikinä puuttua oikeastaan minkäänlaisella kommentoinnilla.
Kun meille joskus ikuisuuksien jälkeen (siis ku kaikil muil niinku oli jo) tuli PC taloon, sitäkin saimme käyttää suhteellisen vapaasti. Koneella käytettyä aikaa äiti kyllä rajasi, lähinnä niin, että saimme veljeni kanssa käyttää sitä yhtä paljon, emmekä kukkuneet koneella yömyöhään. Kone oli aina jonkin ohikulkureitin varrella, joten täyttä yksityisyyttä ei konetta käyttäessä ollut, mikä teininä tietysti ärsytti. Sen kummemmin äiti ei kuitenkaan valvonut sitä, mitä netissä teimme, ja sainkin pyöriä galtsuissa ja tsäteissä äitin pysyessä kaikesta autuaan tietämättömänä. Taisimme veljeni kanssa monesti opettaa äitille koneen ja netin käytön perusteita, jotka olimme itse oppineet koulussa ja kavereilla.
Kerran isoveljeni kuitenkin puuttui netinkäyttööni, kun jossakin tsätissä tuntematon ihminen alkoi avautua minulle itsemurha-ajatuksistaan. Veli näki keskustelumme (yritin siis jotenkin käännyttää tätä itsemurhaa hautovaa (vaikka mistä sen tietää kuinka tosissaan tämä tyyppi oli)) ja koki asian ilmeisesti liian vaikeaksi, asiaksi joka ei kuulu meille, kun hän, kerrankin veljeni, laverteli äidille, että "Laura yrittää netissä estää jotain tyyppiä tekemästä itsemurhaa!". En edes muista äitini reaktiota, mutta ilmeisesti hän ei ainakaan tullut keskeyttämään puuhiani, vaan ehkä ajatteli veljeni keksineen taas jonkun "hupsutuksen". Minä, kolme vuotta veljeäni nuorempana, taas yritin vakuuttaa äitiä, että ei täällä mitään ole ja piilotella tekemisiäni; kyllähän minä nyt tällaisesta tilanteesta itse selviän. Jälkeenpäin ajateltuna veljeni reaktio tuntuu todella terveeltä, mutta mikä minussa sitten oli vialla, kun en kokenut asiaa liian isona ja vastuullisena pienelle varhaisteinin mielelleni?
Käsittääkseni äidillä on ollut sama asenne mediaa kohtaan kuin hyvin hyvin monilla muillakin 80- ja 90-lukujen vanhemmilla: on joitakin asioita, jotka lapsilta pitää kieltää, ja toiset asiat taas kuuluvat nykypäivän arkeen, eikä niitä sen kummemmin kyseenalaisteta. Kaikkiin uusiin ilmiöihin ei jaksaisi millään tutustua, ja nämä uudetkin asiat voi sitten joko kieltää tai sallia. En tiedä tiesikö äiti meidän jutuistamme enemmän kuin luulenkaan, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei äiti tosiaan ollut kovin tietoinen esimerkiksi kuuntelemamme musiikin sanoituksista, siitä millaisia herutuskuvia galtsut alkoivat olla täynnä, tai että nettipelien pelaamisen lomassa oli helppo sopia treffejä tuntemattomien poikien kanssa.
Tästä mustavalkoisesta saa/ei saa -kasvupohjasta ja yksinäisestä MTV:n tuijotuksesta huolimatta media ei käsittääkseni päässyt lumoamaan minua niin, että olisin vain vastaanottanut kaiken ihaillen tai äidin opetuksien mukaan torjunut tietyt median eteen lataamat elementit, vaan näin monetkin ilmiöt omituisina tai naurettavina; tein mm. yläasteella parodiavideon hip hop -musiikkivideoista pahvisia Pamela-beibejä myöten, itse Snoop Doggia esittäen. Koen kyllä äitini yleisesti todella fiksuna ihmisenä ja maailman rakastavimpana äitinä, mikä varmasti jo itsessään antoi meille lapsille hyvät edellytykset kasvaa itsenäisiksi aikuisiksi, mutta olisiko koulu antanut nimenomaan mediakriittisyyteen jotenkin enemmän eväitä?
Kävin ala-asteeni 90-luvun puolivälissä ja lopussa, jolloin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007, 15) kuvaama mediakasvatuksen kehitysvaihe oli todellakin meidän koulussamme meneillään: tieto- ja viestintätekniikasta innostuttiin ja se haluttiin saada opetukseen mukaan. Varsinkin 3- ja 4-luokkien opettajani oli itse aikamoinen tietotekniikkahirmu, ja hänen kanssaan "ajoimme" ainakin jonkinlaisen atk-ajokortin, eli opettelimme tietotekniikan teoriaa ja käytäntöä oikein systemaattisesti. Teimme kuvankäsittelyllä jopa 3-luokan portfolioon hienot omannäköisemme kannet ja taisimmepa kokeeksi pyöräyttää omat kotisivutkin jollakin helppokäyttöisellä ohjelmalla. Painopiste oli siis paljolti mediateknologian opettamisessa.
Hirveästi muuta mediakasvatukseen liittyvää en ala-asteelta muistakaan. Äidinkielessä varmasti puhuttiin kirjoista ja niitä luettiin, mutten muista näkökulman olleen ikinä ainakaan kovin mediakriittinen. Joskus katsoimme luokan kanssa leffan, vaan enpä muista, että elokuvaa olisi yhdessä mitenkään puitu. Luultavasti televisio-ohjelmia/elokuvia käytettiin joskus opetustarkoituksessa, eli media oli opetuksen väline.
Ylä-asteella tietotekniikkaa käytettiin myöskin melko paljon opetuksen välineenä mm. kielten tunneilla, ja äidinkielen tai historian tunneilla saatettiin katsoa aiheesta kertovia elokuvia. Taisipa meillä olla (valinnainen?) atk-kurssikin, mutten siitä kyllä mitään muista. Äikästä muistuu mieleen myöskin sanomalehtiviikko, jolloin lehtiä tutkailtiin, mutta jälleen kerran yhteiskunnallinen ja eettinen näkökulma loisti hienosti poissaolollaan. Kuvistunneilla sitten päästiinkin oikein kunnolla harjoittelemaan median tuottamista, kun kerran mm. värkkäsimme mainokset kollaasimuotoon ja valinnaisella kurssilla pääsi tosiaan kuvaamaan ihan omia videoita - tämä oli itselleni ehkä mieluisin kurssi koko kouluhistoriani aikana, ja se todella antoi uutta näkökulmaa siihen, mitä kuluttamamme median toisella puolella tapahtuu, vaikkakaan en muista mitään yksittäisiä tajuntaan pamahtaneita oivalluksia.
Lukiosta tulee mieleen kaikista vähiten selkeää mediakasvatusta, vaikka tässä on ollut kaikista vähiten aikaa unohtaa... Ainakin videoita käytettiin opetuksen välineenä yhä edelleen. Äikässä varmaankin yritettiin saada meistä kaikinpuolin päteviä kirjoitetun median kuluttajia ja tuottajia, muttei siitäkään ole jäänyt mitään selkeitä yksityiskohtia mieleen. Kuviksessa taas saattoi olla pienimuotoista visuaalisen median arviointia, muttei mitään läpinäkyvää mediakasvatusta. Onkohan mediakasvatus siis ollut niin hyvin piilotettuna kaiken muun sekaan, ettei sitä vain ole huomannut, vai eikö sitä tosiaankaan pahemmin ole ollut?
Tämä historiikki tuntuu tukevan Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan huomiota siitä, että koska mediakasvatus on koulussa vain läpäisyaine eikä oma oppiaineensa, sen ottaminen opetukseen mukaan on monesti yksittäisten opettajien kiinnostuksen varassa (2007, 17). Eipä 1- ja 2-luokan ihana viisikymppinen opettajani ottanut tietotekniikkaa huomioon ihan yhtä vahvasti kuin 3- ja 4-luokan nuori miesopemme. Myös yläasteen kuvisopellamme tuntui olevan aivan erilainen ote meidän nuorten omaan mediantuottamiseen kuin lukiomme opettajilla. Toisaalta mediakasvatus on ollut koko minun kouluaikani kirjattuna äidinkielen ja kuvaamataidon opetussuunnitelmaan niin, että jonkinasteisesti se on aina ollut näissä aineissa mukana.
Kaiken kaikkiaan läpinäkyvä yhteiskunnallisen ja eettisen näkökulman huomioiva mediakasvatus on tuntunut pysyvän kouluympäristöstä visusti poissa. Mistä me nuoret sitten opimme jo varhain kyseenalaistamaan MTV:n eteen tuomaa maailmankuvaa? Ehkäpä tuo jenkkiräppäreiden valtaama silloinen maailmankuva olikin liian kaukana meidän suomalaislasten arjesta, ja siihen oli helpompi suhtautua ulkopuolisen silmin. Vaan miten on nyt, kun Snoop Dogg ei olekaan enää gansta-räppääjän prototyyppi, vaan meillä on oma Cheekimme ja MTV:n mainoksetkin ovat suomalaisia?
Vanhemmilta ei voi vaatia kasvatuksen asiantuntijuutta tai erityisen kriittistä maailmankuvaa; eikö siis koulun tulisi auttaa katsomaan kriittisesti juuri sitä, mikä on niin lähellä, etteivät edes vanhemmat sitä enää selkeästi näe, tai mistä vanhemmilla ei pahimmassa tapauksessa ole harmainta aavistustakaan?
Lähde: Kupiainen, R., Sintonen, S. ja Suoranta, J.: "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet". Teoksessa: Kynäslahti, H., Kupiainen, R. ja Lehtonen, M. (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
BB, kännisekoiluyhteiskunnan peili
Kurssillamme oli tehtävänä seurata mediakasvatusta koskevaa julkista keskustelua parin päivän ajan. Löysin sillä aikavälillä yllättävän vähän mitään varsinaista mediakasvatuskeskustelua, mutta yksi ikiaihe löytyi muutaman päivän vanhasta uutisesta: Big Brother ja kuinka se tuhoaa maailman.
Tällä kertaa huolestunut kannanotto tuli nuorten päihdevalistustyötä tekevältä Vantaa välittää -hankkeelta, mistä Ilta-Sanomat uutisoi nettisivuillaan 7.9.; siis sama lehti, jonka joka toinen uutinen koskee BB:n asukkaiden kännisekoiluja. Nuorisotyöntekijät kokevat BB:n haittaavan heidän työtänsä, sillä siinä päihteiden käyttöä ja irtosuhteita suorastaan markkinoidaan. Aihe on innoittanut myös lähes sadan viestin mittaisen keskustelun IS:n keskustelupalstalle.
Niin, nytkö siis nuoret katsovat BB:tä ja alkavat sen innoittamana juomaan holtittomasti ja harrastamaan vielä holtittomampia irtosuhteita? Keskustelupalstalla enemmistö taisi olla sitä mieltä, että ohjelmalla on huono vaikutus nuoriin ja sille pitäisi vähintäänkin lätkäistä k-15 tai k-18-leima tai se pitäisi jopa lopettaa. Ohjelman lopettamisella ongelmasta tietysti päästäisiin kätevästi, eikä asiaa tarvitsisi enää sen kummemmin miettiä. Tämä kuitenkin taitaa olla lähes mahdotonta, joten mietitään ikärajojen asettamista. Vähentyisikö nuorten BB:n toljottaminen ikärajoituksilla? Varmaan aika harvassa tapauksessa. Suurella osalla nuorista on mahdollisuus katsoa iltakymmeneltä telkkaa vanhempien tietämättä, omassa huoneessaan tai ehkä jopa kaverilla. Ikärajoitus tekee myös ohjelmasta kuin ohjelmasta paljon jännemmän oloisen. Ja veikkaisin, ettei vanhempien käsitys BB:stä hirveästi muuttuisi rajoituksen myötä? Voiko Suomessa olla kovin monta vanhempaa, jotka eivät olisi saaneet jotain kautta vihiä BB:n menosta? Heidän siis luulisi olleen kykeneviä tekemään päätöksen BB:n sopivuudesta heidän lapsilleen ilman auktoriteetin varoittelujakin. Ehkä joku heräisi ikärajan myötä siihen, että ehkei lapsen olekaan sopivaa tuijotella kännisekoiluja illat pitkät, mutta tämä tuskin olisi kovin laaja ilmiö.
Ennen kuin aletaan miettiä tapoja sulkea lasten silmät BB:n meiningiltä pitäisi kuitenkin miettiä, vaikuttaako BB oikeasti kehenkään ja millä tavalla. BB:n tuottaja Mikko Räisänen ei yllättäen näe BB:llä olevan nuoriin mitään negatiivisia vaikutuksia, sillä "kyllä ne nuoret saavat roolimallinsa kotoaan ja lähiympäristöstään ennemmin kuin Big Brotherista" (IS:n verkkolehti 7.9.09). Uskon myös, että suurimmalta osin homma toimii juuri näin. Jos meidän BB:tämme näytettäisiin Pakistanissa, nuoret katsoisivat sitä varmasti aika hämmentyneen epäuskoisina, ehkä vähän innoissaankin, toiset inhon vallassa, että voiko tollasia juttuja tehdä, ja vielä telkassa! Aika harvassa olisivat ne pakistanilaisnuoret, jotka lähtisivät kaduille juopottelemaan ja puistoon harrastamaan esiaviollista seksiä.
Kun ohjelmaa näytetään Suomessa, homma meneekin kinkkisemmäksi. Ohjelma ei oikeastaan näytä mitään uutta ja mullistavaa, vaan sitä todellisuutta, jonka keskellä nuoret enemmän tai vähemmän elävät. Jo seiskaluokkalaiset puhuvat perjantain välitunneilla siitä, kenet he saavat sinä viikonloppuna hakemaan heille juomat ja maanantaina puidaan sitä, kuka kismaili kenenkin kanssa. Nyt he näkevät samaa meininkiä telkassa, vain vähän vanhempien toimittamana (mitä ei tietysti aina ihan uskoisi...). Mitä nuori tästä ajattelee? Kun tulee täysi-ikäiseksi, on täysin hyväksyttävää juoda niin paljon kuin huvittaa, niin että yrjötään ja podetaan krapulaa, ja tehdä kännissä ihan mitä päähän pälkähtää, kuten sekstailla kaikkien kanssa, jotka sattuvat olemaan hollilla - ja kaikki tämä koko kansan, naapureiden, isovanhempien ja työnantajien nähden. Onneksi nuoret eivät ole koneita, jotka reagoivat näihin ärsykkeisiin suoraan tällä tavalla. Kyllä nuoret osaavat ajatella ja nähdä, että ehkä BB:ssä juodaan niin paljon juuri siksi, että ohjelmaan saataisiin jännittäviä tapahtumia, ja etteivät BB-kilpailijat välttämättä anna itsestään terävintä mahdollista kuvaa kaikilla vänkyröinneillään - ainakin osa nuorista, siis.
Ilmiö onkin paljon monimutkaisempi. Kyse ei ole ainoastaan yhdestä ohjelmasta, kyse on siitä, kuinka tämä ohjelma peilaa koko meidän yhteiskuntaamme ja sen arvoja. Suomalainen juomakulttuuri on ainakin minussa sen seiskaluokan jälkeen herättänyt paljon hämmennystä: onko se ihan oikeasti hyvä juttu, että juodaan niin paljon ettei elimistö kestä, ettei pysty enää kontrolloimaan itseään ja ettei kellään ole enää hauskaakaan? Yhteiskunta sitä taitaa pitää ihan hyvänä juttuna, koska varhaisteinit saavat moista harrastaa öisillä kaduilla kenenkään siihen puuttumatta, ja baareista ulospurkautuvat massat näyttävät vielä oikein urakalla mallia. Jos Yhdysvalloissa 13-vuotias juopottelee kaupungilla, menee 16-vuotias nuhtelemaan ja ottamaan pullon pois (uskokaa pois, en heitä tätä hatusta). Ranskassa ei baarien sulkemisaikaan tarvitse varoa kävellessään sammuneiden ihmisten merta, vaan korkeintaan väistää keskellä katua naureskelevaa seuruetta. Nyt kun Suomessa mallia on antamassa vielä valtakunnan ykkösohjelma, meneekö tämän käytösmallin hyväksyntä vähän liian pitkälle?
Muistan vielä ensimmäiset Suomessa näytetyt brittiläiset BB:t. Kyllähän sielläkin taisi viina ja romanttiset suhteet mukana olla, mutta koko ohjelma ei rakentunut niiden varaan. Ja kun sanon romanttiset suhteet, tarkoitan nimenomaan ihmissuhdetta, en seksisuhdetta: jollakin kaudella nousi kauhea kohu siitä, kuinka viikkojen ajan BB:ssä lähentyneet mies ja nainen vihdoin päättivät olla välittämättä kameroista ja rakastelivat hyvin hyvin varovaisesti pimeässä peittokasan alla; ellen väärin muista, pari pysyi yhdessä vielä ohjelman jälkeenkin? Tästä ollaan tultu aika pitkälle. Jos kynnys oli tuolloin korkea, nykyään ei ole kynnystä. Mitä vaan voidaan tehdä, ihan sama. Ei ole rajoja, ei ole häpeää. Jos tämä kuvaa 2000-luvun asenneilmastoa, minua alkaa vähän huolestuttaa. Eikö häpeä ole kuitenkin ihan terve tunne, eikö joidenkin asioiden tarvitsisi olla häpeällisiä? Voiko yhteiskunta toimia, jos mikä vain on sallittua, paitsi ehkä tappaminen (vaikka sekin on monessa tilanteessa jopa suotavaa)? Eikö jonkin tahon olisi tarpeellista sanoa, että ei, kaikkea ei voi tehdä. Että teidän olisi syytä hävetä tällaista toimintaa. Eihän lapsikaan tiedä, että sen karkin napistaminen oli väärin, ellei äiti tule vihaiseksi? Kaikki ei voi olla julkista, kaikkea ei voi jakaa koko kansan kanssa.
Vai voiko?
Tällä kertaa huolestunut kannanotto tuli nuorten päihdevalistustyötä tekevältä Vantaa välittää -hankkeelta, mistä Ilta-Sanomat uutisoi nettisivuillaan 7.9.; siis sama lehti, jonka joka toinen uutinen koskee BB:n asukkaiden kännisekoiluja. Nuorisotyöntekijät kokevat BB:n haittaavan heidän työtänsä, sillä siinä päihteiden käyttöä ja irtosuhteita suorastaan markkinoidaan. Aihe on innoittanut myös lähes sadan viestin mittaisen keskustelun IS:n keskustelupalstalle.
Niin, nytkö siis nuoret katsovat BB:tä ja alkavat sen innoittamana juomaan holtittomasti ja harrastamaan vielä holtittomampia irtosuhteita? Keskustelupalstalla enemmistö taisi olla sitä mieltä, että ohjelmalla on huono vaikutus nuoriin ja sille pitäisi vähintäänkin lätkäistä k-15 tai k-18-leima tai se pitäisi jopa lopettaa. Ohjelman lopettamisella ongelmasta tietysti päästäisiin kätevästi, eikä asiaa tarvitsisi enää sen kummemmin miettiä. Tämä kuitenkin taitaa olla lähes mahdotonta, joten mietitään ikärajojen asettamista. Vähentyisikö nuorten BB:n toljottaminen ikärajoituksilla? Varmaan aika harvassa tapauksessa. Suurella osalla nuorista on mahdollisuus katsoa iltakymmeneltä telkkaa vanhempien tietämättä, omassa huoneessaan tai ehkä jopa kaverilla. Ikärajoitus tekee myös ohjelmasta kuin ohjelmasta paljon jännemmän oloisen. Ja veikkaisin, ettei vanhempien käsitys BB:stä hirveästi muuttuisi rajoituksen myötä? Voiko Suomessa olla kovin monta vanhempaa, jotka eivät olisi saaneet jotain kautta vihiä BB:n menosta? Heidän siis luulisi olleen kykeneviä tekemään päätöksen BB:n sopivuudesta heidän lapsilleen ilman auktoriteetin varoittelujakin. Ehkä joku heräisi ikärajan myötä siihen, että ehkei lapsen olekaan sopivaa tuijotella kännisekoiluja illat pitkät, mutta tämä tuskin olisi kovin laaja ilmiö.
Ennen kuin aletaan miettiä tapoja sulkea lasten silmät BB:n meiningiltä pitäisi kuitenkin miettiä, vaikuttaako BB oikeasti kehenkään ja millä tavalla. BB:n tuottaja Mikko Räisänen ei yllättäen näe BB:llä olevan nuoriin mitään negatiivisia vaikutuksia, sillä "kyllä ne nuoret saavat roolimallinsa kotoaan ja lähiympäristöstään ennemmin kuin Big Brotherista" (IS:n verkkolehti 7.9.09). Uskon myös, että suurimmalta osin homma toimii juuri näin. Jos meidän BB:tämme näytettäisiin Pakistanissa, nuoret katsoisivat sitä varmasti aika hämmentyneen epäuskoisina, ehkä vähän innoissaankin, toiset inhon vallassa, että voiko tollasia juttuja tehdä, ja vielä telkassa! Aika harvassa olisivat ne pakistanilaisnuoret, jotka lähtisivät kaduille juopottelemaan ja puistoon harrastamaan esiaviollista seksiä.
Kun ohjelmaa näytetään Suomessa, homma meneekin kinkkisemmäksi. Ohjelma ei oikeastaan näytä mitään uutta ja mullistavaa, vaan sitä todellisuutta, jonka keskellä nuoret enemmän tai vähemmän elävät. Jo seiskaluokkalaiset puhuvat perjantain välitunneilla siitä, kenet he saavat sinä viikonloppuna hakemaan heille juomat ja maanantaina puidaan sitä, kuka kismaili kenenkin kanssa. Nyt he näkevät samaa meininkiä telkassa, vain vähän vanhempien toimittamana (mitä ei tietysti aina ihan uskoisi...). Mitä nuori tästä ajattelee? Kun tulee täysi-ikäiseksi, on täysin hyväksyttävää juoda niin paljon kuin huvittaa, niin että yrjötään ja podetaan krapulaa, ja tehdä kännissä ihan mitä päähän pälkähtää, kuten sekstailla kaikkien kanssa, jotka sattuvat olemaan hollilla - ja kaikki tämä koko kansan, naapureiden, isovanhempien ja työnantajien nähden. Onneksi nuoret eivät ole koneita, jotka reagoivat näihin ärsykkeisiin suoraan tällä tavalla. Kyllä nuoret osaavat ajatella ja nähdä, että ehkä BB:ssä juodaan niin paljon juuri siksi, että ohjelmaan saataisiin jännittäviä tapahtumia, ja etteivät BB-kilpailijat välttämättä anna itsestään terävintä mahdollista kuvaa kaikilla vänkyröinneillään - ainakin osa nuorista, siis.
Ilmiö onkin paljon monimutkaisempi. Kyse ei ole ainoastaan yhdestä ohjelmasta, kyse on siitä, kuinka tämä ohjelma peilaa koko meidän yhteiskuntaamme ja sen arvoja. Suomalainen juomakulttuuri on ainakin minussa sen seiskaluokan jälkeen herättänyt paljon hämmennystä: onko se ihan oikeasti hyvä juttu, että juodaan niin paljon ettei elimistö kestä, ettei pysty enää kontrolloimaan itseään ja ettei kellään ole enää hauskaakaan? Yhteiskunta sitä taitaa pitää ihan hyvänä juttuna, koska varhaisteinit saavat moista harrastaa öisillä kaduilla kenenkään siihen puuttumatta, ja baareista ulospurkautuvat massat näyttävät vielä oikein urakalla mallia. Jos Yhdysvalloissa 13-vuotias juopottelee kaupungilla, menee 16-vuotias nuhtelemaan ja ottamaan pullon pois (uskokaa pois, en heitä tätä hatusta). Ranskassa ei baarien sulkemisaikaan tarvitse varoa kävellessään sammuneiden ihmisten merta, vaan korkeintaan väistää keskellä katua naureskelevaa seuruetta. Nyt kun Suomessa mallia on antamassa vielä valtakunnan ykkösohjelma, meneekö tämän käytösmallin hyväksyntä vähän liian pitkälle?
Muistan vielä ensimmäiset Suomessa näytetyt brittiläiset BB:t. Kyllähän sielläkin taisi viina ja romanttiset suhteet mukana olla, mutta koko ohjelma ei rakentunut niiden varaan. Ja kun sanon romanttiset suhteet, tarkoitan nimenomaan ihmissuhdetta, en seksisuhdetta: jollakin kaudella nousi kauhea kohu siitä, kuinka viikkojen ajan BB:ssä lähentyneet mies ja nainen vihdoin päättivät olla välittämättä kameroista ja rakastelivat hyvin hyvin varovaisesti pimeässä peittokasan alla; ellen väärin muista, pari pysyi yhdessä vielä ohjelman jälkeenkin? Tästä ollaan tultu aika pitkälle. Jos kynnys oli tuolloin korkea, nykyään ei ole kynnystä. Mitä vaan voidaan tehdä, ihan sama. Ei ole rajoja, ei ole häpeää. Jos tämä kuvaa 2000-luvun asenneilmastoa, minua alkaa vähän huolestuttaa. Eikö häpeä ole kuitenkin ihan terve tunne, eikö joidenkin asioiden tarvitsisi olla häpeällisiä? Voiko yhteiskunta toimia, jos mikä vain on sallittua, paitsi ehkä tappaminen (vaikka sekin on monessa tilanteessa jopa suotavaa)? Eikö jonkin tahon olisi tarpeellista sanoa, että ei, kaikkea ei voi tehdä. Että teidän olisi syytä hävetä tällaista toimintaa. Eihän lapsikaan tiedä, että sen karkin napistaminen oli väärin, ellei äiti tule vihaiseksi? Kaikki ei voi olla julkista, kaikkea ei voi jakaa koko kansan kanssa.
Vai voiko?
perjantai 18. syyskuuta 2009
Känniset puolialastomat merirosvot ja muita mediatarinoita
Hahaa, alkaako vanhat bloggaustavat näin nopeasti ottaa ylivaltaa? Nyt pitää pistää kampoihin! Kiire ei ole mikään selitys bloggaamattomuudelle!
Välitehtävien raakilemerkintöjen kuntoonlaitto ja postaus saa kuitenkin odottaa vielä hetkisen, koska nyt pitää purkaa ajankohtaisempia ajatuksia. Mediakasvatuksen kinkkisyys konkretisoitui rytinällä, kun aloin suunnitella konditionaalin opettamista yläasteikäiselle. Siis häh, konditionaalin? Mitä sillä on tekemistä median kanssa? Ainakin itselläni alkoi aihetta ajatellessani välittömästi soida yksi biisi päässä: If I was a rich girl, na na na na na na na na na na na na na naa, I'd have all the money in the world... Tunnistaako, anyone? En sitten tiedä, onko tuokin biisi jo vanhojen naakkojen so last season -kauraa, jota parhaimmassa tapauksessa yläasteelainen ei ole ikinä kuullutkaan. No, vaikkei biisi niin mediaseksikäs olisikaan, ainakin kertsi on sellaista liisteriä, ettei se lähde muistista vaikka kuinka yrittäisi. Näinpä ollen meinasin saastuttaa oppilaani korvat tällä julmalla renkutuksella, toivoen sen auttavan muistamaan mihin laitetaan imperfekti ja mihin konditionaali (vaikkakin laulussa tuodaan esille tämä ei-vieläkään-niin-korrekti "was" "were":in sijaan).
Biisihän on tietenkin mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi videon kera kuin harmaana tekstinä oppikirjassa. Ei kun YouTube käyttöön siis! Mutta mites tämä video? Alussa tulee kielioppiasia ruutuun oikein kirjallisena, hyvä, hyvä. Mutta sitten alkaa näkyä booty shakea ja hirveätä juopottelua. Niin, minä kun muistin, että tämä video olisi ollut suorastaan neutraali? Varmasti se neutraali onkin MTV:n (pehmo)porno- ja ammuskeluvirrassa, mutta tarkemmin katsottuna se alkoi kuitenkin mietityttää. Millaista maailmankuvaa tämä video nyt sitten nuorelle välittää, varsinkin, kun sen on opettaja eli auktoriteetti "hyväksynyt" tarjotessaan sitä nuoren katsottavaksi? Se kertoo, että nuorten nättien naisten on ok esitellä ruumiinosiaan avoimesti ja jos joku ei niitä pyllynkannikoita muuten huomaa, ravistetaan niitä niin että varmasti huomataan. Se kertoo, että kovikset ja pahikset kittaa kannukaupalla viinaa ja rettelöitsee vähän päälle. Onko tuossa sitten jotakin nuoren mieltä järkyttävää, tai ainakaan mitään uutta?
Eikös jo melkein Peter Panissakin ole viinankatkuisia, vaikeuksia hakevia merirosvoja? Kuka nuorista ei ole katsonut Pirates of the Caribbean -leffoja? Piraatit ovat kuitenkin reilusti pahiksia, pitäähän nuorten maailmaan pahishahmojakin tuoda? Gwen Stefanin videolla nämä rosmot eivät edes ole kovin suuressa roolissa, joten heitä ei oikein ehditä nostaa jalustallekaan. Ne pysyvät vain lavasteina, satumaailman lavasteina. "Ei me oikeesti pahiksia olla, me vaan leikitään." Tästä osasta videota en siis huolestuisi, vaikka kyseessä olisi pienemmätkin lapset.
Entäs MTV-naisten paljastelu ja sheikkaus. Tällä videolla se on todellakin hyvin lievää verrattuna useimpiin nykynaisartistien tai räppäreiden videoihin. Toisaalta olen varmastikin ehtinyt jo tähän ilmiöön tottua, kun olen toljottanut MTV:tä kauan ennen kuin ymmärsin sanaakaan englantia; kehitys on jatkunut yhä pornompaan suuntaan tasaisen varmasti. Eihän nykyään mikään tunnu enää irstaalta? Entäs sitten nuoret, jotka eivät ole eläissään kesympiä videoita nähneetkään? Voiko mikään enää peruuttaa sitä, mihin nykylapset ovat tottuneet? Ehkä vaihtoehtojen tarjoaminen voisi laajentaa maailmankuvaa: mitä jos naisen ei olisikaan pakko myydä musiikkiaan seksillä? Mitä jos tanssia voisi ilman, että kutsuu kaikki maailman kollit parittelemaan kanssaan? Onneksi vaihtoehtoja löytää jos etsii, mutta annan tämän kerran Stefanin videon mennä seulani läpi; ei kai yksi noin pieni pisara meressä voi kovin suurta vahinkoa tehdä? Ensi kerralla sitten toisenlaista naisen ja artistin mallia.
Huh, näin paljon siis joutui pähkäilemään, vaikka valitsi mukamas "turvallisen neutraalin" videon, ja tuokin pohdiskelu oli vasta pintaraapaisua kaikista videon piileskelevistä merkityksistä! Eikä video ole ainoa riski, lyriikatkin pitäisi syynätä sana sanalta. Kertsin muistelen olevan ihan ok, joo... Mutta jos nuorelle tyrkkää eteen kaikki laulun sanat, kai ne loputkin pitää itse lukea. Ei rumia sanoja, jesh, pääsee helpommalla. Mutta mitä se laulu kertoo maailmasta yleensä? Onneksi siinä sattuu olemaan lällyn kliseinen sanoma, jos vain jaksaa kuunnella kertsiä pidemmälle. "Rakkaus voittaa rahan" yms. kivaa jes. Toinen asia sitten on, jääkö laulusta pikemminkin kuva siitä, miten fantsuu ois kun ois hirveesti hynää mitä vois vaan heitellä kaikkiin kauppoihin - ah, niin ihanaa materialismia. Pitää siis yrittää varmistaa, että oppilas kuulee myös sen osan "'Rakkaus voittaa rahan' yms. kivaa jes".
Kun katson kuinka paljon pölinää sain aiheesta aikaan, alan epäillä itseäni. Onko kaikki tuo analysointi tarpeellista? Olenko vain muuttumassa turhasta nipottavaksi kukkahattutädiksi (ei sillä että kukat ja hatut ja tädit on kyllä kivoja)? Kuinka paljon nuoria voi ja pitää suojella? Ja jos päättää antaa nuorille epäilyttävää materiaalia, onko tunneilla mahdollista käyttää tarpeeksi aikaa kaiken tämän epäilyttävyyden ruotimiseen yhdessä? Kuinka paljon nuorten omaan arvostelukykyyn voi luottaa? Ja onko opettajan mahdollista herättää nuorten mediakriittisyys niin, ettei opettajan tarvitse joka kerta itse asiaan puuttua, vaan oppilailla on jo työkalut asioiden käsittelemiseen itsenäisesti?
Itsenäistäminenhän on tietysti se ylin tavoite. Portimo, antaisitko pliiis meille tällä kurssilla sellasen kivan viiden kohdan ohjeistuksen, jonka avulla me saadaan niistä oppilaista aikanaan itsenäisiä mediakasvajia?
Välitehtävien raakilemerkintöjen kuntoonlaitto ja postaus saa kuitenkin odottaa vielä hetkisen, koska nyt pitää purkaa ajankohtaisempia ajatuksia. Mediakasvatuksen kinkkisyys konkretisoitui rytinällä, kun aloin suunnitella konditionaalin opettamista yläasteikäiselle. Siis häh, konditionaalin? Mitä sillä on tekemistä median kanssa? Ainakin itselläni alkoi aihetta ajatellessani välittömästi soida yksi biisi päässä: If I was a rich girl, na na na na na na na na na na na na na naa, I'd have all the money in the world... Tunnistaako, anyone? En sitten tiedä, onko tuokin biisi jo vanhojen naakkojen so last season -kauraa, jota parhaimmassa tapauksessa yläasteelainen ei ole ikinä kuullutkaan. No, vaikkei biisi niin mediaseksikäs olisikaan, ainakin kertsi on sellaista liisteriä, ettei se lähde muistista vaikka kuinka yrittäisi. Näinpä ollen meinasin saastuttaa oppilaani korvat tällä julmalla renkutuksella, toivoen sen auttavan muistamaan mihin laitetaan imperfekti ja mihin konditionaali (vaikkakin laulussa tuodaan esille tämä ei-vieläkään-niin-korrekti "was" "were":in sijaan).
Biisihän on tietenkin mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi videon kera kuin harmaana tekstinä oppikirjassa. Ei kun YouTube käyttöön siis! Mutta mites tämä video? Alussa tulee kielioppiasia ruutuun oikein kirjallisena, hyvä, hyvä. Mutta sitten alkaa näkyä booty shakea ja hirveätä juopottelua. Niin, minä kun muistin, että tämä video olisi ollut suorastaan neutraali? Varmasti se neutraali onkin MTV:n (pehmo)porno- ja ammuskeluvirrassa, mutta tarkemmin katsottuna se alkoi kuitenkin mietityttää. Millaista maailmankuvaa tämä video nyt sitten nuorelle välittää, varsinkin, kun sen on opettaja eli auktoriteetti "hyväksynyt" tarjotessaan sitä nuoren katsottavaksi? Se kertoo, että nuorten nättien naisten on ok esitellä ruumiinosiaan avoimesti ja jos joku ei niitä pyllynkannikoita muuten huomaa, ravistetaan niitä niin että varmasti huomataan. Se kertoo, että kovikset ja pahikset kittaa kannukaupalla viinaa ja rettelöitsee vähän päälle. Onko tuossa sitten jotakin nuoren mieltä järkyttävää, tai ainakaan mitään uutta?
Eikös jo melkein Peter Panissakin ole viinankatkuisia, vaikeuksia hakevia merirosvoja? Kuka nuorista ei ole katsonut Pirates of the Caribbean -leffoja? Piraatit ovat kuitenkin reilusti pahiksia, pitäähän nuorten maailmaan pahishahmojakin tuoda? Gwen Stefanin videolla nämä rosmot eivät edes ole kovin suuressa roolissa, joten heitä ei oikein ehditä nostaa jalustallekaan. Ne pysyvät vain lavasteina, satumaailman lavasteina. "Ei me oikeesti pahiksia olla, me vaan leikitään." Tästä osasta videota en siis huolestuisi, vaikka kyseessä olisi pienemmätkin lapset.
Entäs MTV-naisten paljastelu ja sheikkaus. Tällä videolla se on todellakin hyvin lievää verrattuna useimpiin nykynaisartistien tai räppäreiden videoihin. Toisaalta olen varmastikin ehtinyt jo tähän ilmiöön tottua, kun olen toljottanut MTV:tä kauan ennen kuin ymmärsin sanaakaan englantia; kehitys on jatkunut yhä pornompaan suuntaan tasaisen varmasti. Eihän nykyään mikään tunnu enää irstaalta? Entäs sitten nuoret, jotka eivät ole eläissään kesympiä videoita nähneetkään? Voiko mikään enää peruuttaa sitä, mihin nykylapset ovat tottuneet? Ehkä vaihtoehtojen tarjoaminen voisi laajentaa maailmankuvaa: mitä jos naisen ei olisikaan pakko myydä musiikkiaan seksillä? Mitä jos tanssia voisi ilman, että kutsuu kaikki maailman kollit parittelemaan kanssaan? Onneksi vaihtoehtoja löytää jos etsii, mutta annan tämän kerran Stefanin videon mennä seulani läpi; ei kai yksi noin pieni pisara meressä voi kovin suurta vahinkoa tehdä? Ensi kerralla sitten toisenlaista naisen ja artistin mallia.
Huh, näin paljon siis joutui pähkäilemään, vaikka valitsi mukamas "turvallisen neutraalin" videon, ja tuokin pohdiskelu oli vasta pintaraapaisua kaikista videon piileskelevistä merkityksistä! Eikä video ole ainoa riski, lyriikatkin pitäisi syynätä sana sanalta. Kertsin muistelen olevan ihan ok, joo... Mutta jos nuorelle tyrkkää eteen kaikki laulun sanat, kai ne loputkin pitää itse lukea. Ei rumia sanoja, jesh, pääsee helpommalla. Mutta mitä se laulu kertoo maailmasta yleensä? Onneksi siinä sattuu olemaan lällyn kliseinen sanoma, jos vain jaksaa kuunnella kertsiä pidemmälle. "Rakkaus voittaa rahan" yms. kivaa jes. Toinen asia sitten on, jääkö laulusta pikemminkin kuva siitä, miten fantsuu ois kun ois hirveesti hynää mitä vois vaan heitellä kaikkiin kauppoihin - ah, niin ihanaa materialismia. Pitää siis yrittää varmistaa, että oppilas kuulee myös sen osan "'Rakkaus voittaa rahan' yms. kivaa jes".
Kun katson kuinka paljon pölinää sain aiheesta aikaan, alan epäillä itseäni. Onko kaikki tuo analysointi tarpeellista? Olenko vain muuttumassa turhasta nipottavaksi kukkahattutädiksi (ei sillä että kukat ja hatut ja tädit on kyllä kivoja)? Kuinka paljon nuoria voi ja pitää suojella? Ja jos päättää antaa nuorille epäilyttävää materiaalia, onko tunneilla mahdollista käyttää tarpeeksi aikaa kaiken tämän epäilyttävyyden ruotimiseen yhdessä? Kuinka paljon nuorten omaan arvostelukykyyn voi luottaa? Ja onko opettajan mahdollista herättää nuorten mediakriittisyys niin, ettei opettajan tarvitse joka kerta itse asiaan puuttua, vaan oppilailla on jo työkalut asioiden käsittelemiseen itsenäisesti?
Itsenäistäminenhän on tietysti se ylin tavoite. Portimo, antaisitko pliiis meille tällä kurssilla sellasen kivan viiden kohdan ohjeistuksen, jonka avulla me saadaan niistä oppilaista aikanaan itsenäisiä mediakasvajia?
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Päiväni median kanssa
Kurssin ensimmäisenä välitehtävänä on tutkia, kuinka itse käyttää mediaa yhden vuorokauden ajan. Pienen hetkisen pohdin, uskaltaako moista henkilökohtaista raporttia pistää tänne virtuaalimaailmaan kaiken kansan nähtäville; median käyttönihän kertoo minusta hyvin hyvin paljon! Tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään salattavaa, joten haitanneeko tuo, vaikka jollekulle syvin olemukseni paljastuisikin. Tässä siis eilisen, 8.9.2009, mediapäiväni:
7:55-8:35 Kuuntelen radiosta jokaisen arkiaamuni pelastajaa, YleX:ää.
9:00-11:00 Seuraan Normaalikoulun tervetuliaistilaisuudessa PowerPoint-esitystä. Vaan lasketaanko PowerPointit mediaksi? Onko piirtoheitin media? Kun en tätä kirjoittaessani heti vastausta keksinyt, katsoin median määritelmän Wikipediasta: "In communication, media (singular medium) are the storage and transmission channels or tools used to store and deliver information or data." Tämän mukaanhan ne olisivat medioita. Mutta eikö suullakin välitetä tietoa? Vaan eihän suu voi olla media. Ehkä median käsitteeseen kuuluukin se, että se voi myös varastoida tietoa? PowerPointit ja piirtoheitinkalvot voivat varastoida JA välittää tietoa, joten lasken ne tällä päättelyllä medioiksi.
Samassa tilaisuudessa silmäilen ja lueskelen myös tilaisuudessa jaettuja Soolibooli-lehteä ja Opetusharjoittelijan opasta.
15:15-15:30 Kotiin tultuani selailen hetken juuri saapunutta Tiede-lehteä.
15:47-15:57 Katson yliopiston sivuilta tietoa jumpista ja käytän Repa Reittiopasta.
16:35-16:40 Etsin tietoa Osamyynti Mattilan nettisivuilta.
16:40-19:00 Kuuntelen iTunesilla musiikkia, mm. Jamiroquaita ja Basement Jaxxia, oli letkeän pirteä meisinki.
16:55-16:56 Käyn Hesarin sivuilla vakuuttamassa olevani edelleen opiskelija.
17:00-18:05 Selvitellessäni vakuutustarpeitani käyn mm. EF:n, SOOL:in (kuinka nuo muka kirjoittaisi oikeaoppisesti??) ja Nordean sivuilla, liityn järjestöjen jäseneksi ja irtisanon vakuutuksiani. Katson myös sähköpostit.
18:20-18:40 Lueskelen taas Tiede-lehteä.
19:00-19:17 Luen Hesaria.
19:23-21:30 Kuuntelen iTunesin kautta Bassoradiota.
19:32-22:05 Käyn vähän väliä yliopiston nettisivuilla selvitellessäni lukujärjestystäni ja opintojani yleensä. Puolet ajasta katselen koulupapereitani ja kalenteriani ja kirjoittelen ylös viidennen vuoden opintosuunnitelmaani. Käyn myös mediakasvatuksen sivuilla ja aloitan oman blogini.
22:40-23:27 Surffailen Facebookissa, katson säätietoja, luen blogeja ja katson mailit; yleensä iltani päättyy näin.
Kotona viettämäni aika on siis hyvin mediantäyteistä. Päivä oli sinänsä erikoinen, että vaikka vietin kotona paljon aikaa, minulla ei ollut isoja kouluprojekteja tai muita aikasyöppöjä tehtävänä, jolloin minulle jäi hurjan paljon luppoaikaa. Varmaan sen takia hyörinkin ympäri kämppää hyvin epäorganisoituneen oloisesti lueskellen millon mitäkin, kun en ole tottunut moiseen "hei, saan tehdä mitä huvittaa!"-meininkiin... (Aivan kuin vapaa-ajalla tarvitsisi toimia jotenkin organisoituneesti. :D) Lehtien lukeminen on minulle aikamoista luksusta, joten eilinen oli oikein mukava päivä.
Mietin jo etukäteenkin, tuleeko mediankäyttöni raportoiminen vaikuttamaan tekemisiini jotenkin. Huomasin kuitenkin yllättävän vähän vaikutusta; lähinnä en viitsinyt jokaisesta oikusta avata nettiselainta, kun en jaksanut kirjata jokaista kertaa erikseen ylös. :D
Mietin myös, minkälaisen kuvan tuollainen mediapäivä minusta antaa: oliko se minulle tyypillinen päivä, saako minusta sen perusteella liian kapean kuvan. Päivä ei ollut minulle hirveän tyypillinen, lähinnä vain aamu- ja iltarutiinit pysyvät samana. Luppoajan ja lehtien luvun lisäksi en ehkä yleensä käytä noin paljon aikaa tiedonhakuun. Joka tapauksessa, pääasiassa käytän yleisestikin medioita viihdyttymiseen, uutisten saamiseen, tiedonhakuun, käytännön asioiden hoitamiseen (mm. nettipankki) ja yhteydenpitoon, ja suurin osa näistä tapahtuu netin välityksellä.
Miten ihmeessä muinaisihminen eli kymmenisen vuotta sitten elänyt aikuinen oikein hoiti kaikki ne asiat, jotka minä hoidin pelkästään TÄNÄÄN netissä?? Hän olisi lähettänyt etanapostia, etsinyt puhelinluettelosta yritysten yhteistietoja, soitellut paikkoihin, katsonut säätiedotuksen lehdestä tai telkasta... Monet asiat olisivat yksinkertaisesti jääneet tekemättä, koska ne olisi saanut hoidettua vain paikanpäällä jossakin muualla. Huh, tuntuu niin työläältä, mutta kyllähän silloinkin jo oli niin kätevää, kun sai telkasta tuoreimmat uutiset ja pystyi puhelimellaan soittamaan yritykseen, jonne ennen piti lähettää kirje. Tuntuukohan lapsistani vielä joskus oudolta se, että kuuntelin radiota ihan RADIOVASTAANOTTIMEN kautta ja luin PAPERISIA lehtiä?
Ja opinko itse käyttämään tulevien lapsieni uusia mediahömpötyksiä?
7:55-8:35 Kuuntelen radiosta jokaisen arkiaamuni pelastajaa, YleX:ää.
9:00-11:00 Seuraan Normaalikoulun tervetuliaistilaisuudessa PowerPoint-esitystä. Vaan lasketaanko PowerPointit mediaksi? Onko piirtoheitin media? Kun en tätä kirjoittaessani heti vastausta keksinyt, katsoin median määritelmän Wikipediasta: "In communication, media (singular medium) are the storage and transmission channels or tools used to store and deliver information or data." Tämän mukaanhan ne olisivat medioita. Mutta eikö suullakin välitetä tietoa? Vaan eihän suu voi olla media. Ehkä median käsitteeseen kuuluukin se, että se voi myös varastoida tietoa? PowerPointit ja piirtoheitinkalvot voivat varastoida JA välittää tietoa, joten lasken ne tällä päättelyllä medioiksi.
Samassa tilaisuudessa silmäilen ja lueskelen myös tilaisuudessa jaettuja Soolibooli-lehteä ja Opetusharjoittelijan opasta.
15:15-15:30 Kotiin tultuani selailen hetken juuri saapunutta Tiede-lehteä.
15:47-15:57 Katson yliopiston sivuilta tietoa jumpista ja käytän Repa Reittiopasta.
16:35-16:40 Etsin tietoa Osamyynti Mattilan nettisivuilta.
16:40-19:00 Kuuntelen iTunesilla musiikkia, mm. Jamiroquaita ja Basement Jaxxia, oli letkeän pirteä meisinki.
16:55-16:56 Käyn Hesarin sivuilla vakuuttamassa olevani edelleen opiskelija.
17:00-18:05 Selvitellessäni vakuutustarpeitani käyn mm. EF:n, SOOL:in (kuinka nuo muka kirjoittaisi oikeaoppisesti??) ja Nordean sivuilla, liityn järjestöjen jäseneksi ja irtisanon vakuutuksiani. Katson myös sähköpostit.
18:20-18:40 Lueskelen taas Tiede-lehteä.
19:00-19:17 Luen Hesaria.
19:23-21:30 Kuuntelen iTunesin kautta Bassoradiota.
19:32-22:05 Käyn vähän väliä yliopiston nettisivuilla selvitellessäni lukujärjestystäni ja opintojani yleensä. Puolet ajasta katselen koulupapereitani ja kalenteriani ja kirjoittelen ylös viidennen vuoden opintosuunnitelmaani. Käyn myös mediakasvatuksen sivuilla ja aloitan oman blogini.
22:40-23:27 Surffailen Facebookissa, katson säätietoja, luen blogeja ja katson mailit; yleensä iltani päättyy näin.
Kotona viettämäni aika on siis hyvin mediantäyteistä. Päivä oli sinänsä erikoinen, että vaikka vietin kotona paljon aikaa, minulla ei ollut isoja kouluprojekteja tai muita aikasyöppöjä tehtävänä, jolloin minulle jäi hurjan paljon luppoaikaa. Varmaan sen takia hyörinkin ympäri kämppää hyvin epäorganisoituneen oloisesti lueskellen millon mitäkin, kun en ole tottunut moiseen "hei, saan tehdä mitä huvittaa!"-meininkiin... (Aivan kuin vapaa-ajalla tarvitsisi toimia jotenkin organisoituneesti. :D) Lehtien lukeminen on minulle aikamoista luksusta, joten eilinen oli oikein mukava päivä.
Mietin jo etukäteenkin, tuleeko mediankäyttöni raportoiminen vaikuttamaan tekemisiini jotenkin. Huomasin kuitenkin yllättävän vähän vaikutusta; lähinnä en viitsinyt jokaisesta oikusta avata nettiselainta, kun en jaksanut kirjata jokaista kertaa erikseen ylös. :D
Mietin myös, minkälaisen kuvan tuollainen mediapäivä minusta antaa: oliko se minulle tyypillinen päivä, saako minusta sen perusteella liian kapean kuvan. Päivä ei ollut minulle hirveän tyypillinen, lähinnä vain aamu- ja iltarutiinit pysyvät samana. Luppoajan ja lehtien luvun lisäksi en ehkä yleensä käytä noin paljon aikaa tiedonhakuun. Joka tapauksessa, pääasiassa käytän yleisestikin medioita viihdyttymiseen, uutisten saamiseen, tiedonhakuun, käytännön asioiden hoitamiseen (mm. nettipankki) ja yhteydenpitoon, ja suurin osa näistä tapahtuu netin välityksellä.
Miten ihmeessä muinaisihminen eli kymmenisen vuotta sitten elänyt aikuinen oikein hoiti kaikki ne asiat, jotka minä hoidin pelkästään TÄNÄÄN netissä?? Hän olisi lähettänyt etanapostia, etsinyt puhelinluettelosta yritysten yhteistietoja, soitellut paikkoihin, katsonut säätiedotuksen lehdestä tai telkasta... Monet asiat olisivat yksinkertaisesti jääneet tekemättä, koska ne olisi saanut hoidettua vain paikanpäällä jossakin muualla. Huh, tuntuu niin työläältä, mutta kyllähän silloinkin jo oli niin kätevää, kun sai telkasta tuoreimmat uutiset ja pystyi puhelimellaan soittamaan yritykseen, jonne ennen piti lähettää kirje. Tuntuukohan lapsistani vielä joskus oudolta se, että kuuntelin radiota ihan RADIOVASTAANOTTIMEN kautta ja luin PAPERISIA lehtiä?
Ja opinko itse käyttämään tulevien lapsieni uusia mediahömpötyksiä?
tiistai 8. syyskuuta 2009
Uusi blogi - uusi alku!
Kun keväällä kirjoitin väen vängällä edelliseen blogiini viimeisen kirjoituksen, ymmärsin lopullisesti, ettei bloggaus ole minun juttuni. Vaan kuinkas kävikään, kolmisen kuukautta myöhemmin pykään pystyyn aivan uuden blogin! Olenko siis tyhmä vai vain hidas oppimaan?
Edellinen blogini käsitteli Erasmus-vaihtoani Ranskassa, enkä oikeastaan ikinä mieltänyt sitä blogiksi. Tarkoitus oli vain välittää kuulumisiani perheelleni ja ystävilleni, enkä ikinä odottanut kenenkään ulkopuolisen kiinnostuvan teksteistäni, mitä nyt ehkä jonkun satunnaisen tulevan vaihtarin. Koen blogin julkiseksi mediaksi, jolla yritetään saada kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Miksi se sitten olisi erilainen media kuin vaikkapa Livejournalin julkinen nettipäiväkirja? Ehkä juuri siksi, että Livejournal on nimeään myöten suunniteltu henkilökohtaisemmaksi ja yksityisemmäksi välineeksi välittää omia tuntojaan: kuvien lisäämistä ei ole tehty yhtä helpoksi kuin blogeissa, ulkoasusta ei saa yhtä raflaavaa, ja vain omien kavereiden kutsuminen seuraamaan omaa journalia on luontevaa. Itse valitsin blogin journalin sijaan vaihtopäiväkirjakseni, koska blogin luominen ja sinne kuvien lisääminen tuntui todella paljon helpommalta kuin vaikkapa Livejournalin käyttö.
Bloggauksen aloittaminen oli kyllä viime kerralla helppoa ja innostavaa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen huomasin, ettei minua ole luotu siihen hommaan. Koin valtavaa halua raportoida elämästäni kattavasti kuvien kera ja valtavaa stressiä, kun en tavoitteeseeni päässyt. Kerrottavaa kertyi pienessäkin ajassa niin paljon, etten mitenkään pystynyt kirjoittamaan kaikkea blogiin - ja kun en kokenut ehtiväni kirjoittaa kaikkea, en kirjoittanut mitään. Sellainen minä vähän olen, joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan (yleensä siis ei ollenkaan).
Kaikesta huolimatta suhtaudun tähän uuteen blogiini optimistisesti, koska tämä on aivan eriluonteinen projekti kuin vaihtoblogini. Tällä kertaa vähimmäistavoitteeni on pitää tätä blogia oppimispäiväkirjana opettajakoulutuksen Mediakasvatus-kurssille. Nyt en voi ottaa paineita kaiken mahdollisen raportoinnista usean kuukauden ajan, sillä kurssi kestääkin vain kuukauden verran, ja blogiin voi kirjoittaa toisista merkinnöistä irrallisia pohdintoja - jatkuvuus ei siis enää ole vaatimuksena, vaikka tietysti olisi hyvä kytkeä ei aiheisia juttuja toisiinsa... Mielelläni näkisin tämän blogin kasvavan suuremmaksikin opettajaopintojen yleiseksi pohdintalaariksi, mutta eipäs nyt kurkotella kuuseen, kun olen ennenkin katajaan kapsahtanut...
Jos et jaksanut lukea kaikkea tuota välimekastusta, tässä ensimmäisen merkintäni tärkein pointti: Tämä blogi käsittelee mediakasvatusta opettajaopiskelijan näkökulmasta. Toisin sanoen: Mihhiin tämä nykymuailma on oikheen mennyt!
Edellinen blogini käsitteli Erasmus-vaihtoani Ranskassa, enkä oikeastaan ikinä mieltänyt sitä blogiksi. Tarkoitus oli vain välittää kuulumisiani perheelleni ja ystävilleni, enkä ikinä odottanut kenenkään ulkopuolisen kiinnostuvan teksteistäni, mitä nyt ehkä jonkun satunnaisen tulevan vaihtarin. Koen blogin julkiseksi mediaksi, jolla yritetään saada kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Miksi se sitten olisi erilainen media kuin vaikkapa Livejournalin julkinen nettipäiväkirja? Ehkä juuri siksi, että Livejournal on nimeään myöten suunniteltu henkilökohtaisemmaksi ja yksityisemmäksi välineeksi välittää omia tuntojaan: kuvien lisäämistä ei ole tehty yhtä helpoksi kuin blogeissa, ulkoasusta ei saa yhtä raflaavaa, ja vain omien kavereiden kutsuminen seuraamaan omaa journalia on luontevaa. Itse valitsin blogin journalin sijaan vaihtopäiväkirjakseni, koska blogin luominen ja sinne kuvien lisääminen tuntui todella paljon helpommalta kuin vaikkapa Livejournalin käyttö.
Bloggauksen aloittaminen oli kyllä viime kerralla helppoa ja innostavaa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen huomasin, ettei minua ole luotu siihen hommaan. Koin valtavaa halua raportoida elämästäni kattavasti kuvien kera ja valtavaa stressiä, kun en tavoitteeseeni päässyt. Kerrottavaa kertyi pienessäkin ajassa niin paljon, etten mitenkään pystynyt kirjoittamaan kaikkea blogiin - ja kun en kokenut ehtiväni kirjoittaa kaikkea, en kirjoittanut mitään. Sellainen minä vähän olen, joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan (yleensä siis ei ollenkaan).
Kaikesta huolimatta suhtaudun tähän uuteen blogiini optimistisesti, koska tämä on aivan eriluonteinen projekti kuin vaihtoblogini. Tällä kertaa vähimmäistavoitteeni on pitää tätä blogia oppimispäiväkirjana opettajakoulutuksen Mediakasvatus-kurssille. Nyt en voi ottaa paineita kaiken mahdollisen raportoinnista usean kuukauden ajan, sillä kurssi kestääkin vain kuukauden verran, ja blogiin voi kirjoittaa toisista merkinnöistä irrallisia pohdintoja - jatkuvuus ei siis enää ole vaatimuksena, vaikka tietysti olisi hyvä kytkeä ei aiheisia juttuja toisiinsa... Mielelläni näkisin tämän blogin kasvavan suuremmaksikin opettajaopintojen yleiseksi pohdintalaariksi, mutta eipäs nyt kurkotella kuuseen, kun olen ennenkin katajaan kapsahtanut...
Jos et jaksanut lukea kaikkea tuota välimekastusta, tässä ensimmäisen merkintäni tärkein pointti: Tämä blogi käsittelee mediakasvatusta opettajaopiskelijan näkökulmasta. Toisin sanoen: Mihhiin tämä nykymuailma on oikheen mennyt!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
